ANDREW CUNANAN - 147:N ÄO:N SARJAMURHAAJA

Vailla merkitystä

Mikä on kertakaikkisen absurdia, tapahtuu tässä maailmassa.
- Nikolai Gogol

Hyvännäköinen, sulavakäytöksinen, kouluttautunut, lipeäkielinen Andew Cunanan oli kaikkea, mitä maailma saattoi 21-vuotiaalta odottaa: hän puhui sujuvasti seitsemää kieltä ja kävi syvällisiä keskusteluja itseään paljon vanhempien ystäviensä kanssa. Hänellä oli päässään design-merkkien tietosanakirja, hän päihitti nokkeluudessa yhteiskunnan älymystön ja varasti huoneen huomion veikeällä rämäpäisyydellään. Hän oli homo ja ylpeä siitä, eikä vaivannut päätään ihmisillä, joilla ei riittänyt ymmärrystä hänen seksuaalisuudelleen.
Mikään ei näyttänyt vaivaavaan Andrew Cunanania. Ei mikään.

FBI:n "Etsitään"-poster

Mutta pinnan alla kyti helvetti, joka odotti purkautumistaan. Ja kun se ryöppyi, se syöksi verta rappio-Pompeiian sopukoista - hänen aivoistaan.
Koska Andrew vaikutti normaalilta, kun hänen sisäinen Vesuviuksensa purkautui, poliisin piti hieman perääntyä etsiäkseen hänet ja estääkseen häntä tappamasta enää. Heidän rikoslaboratorioissaan ei ollut hänen sormenjälkiään; häntä ei ollut koskaan pidätetty; hän oli aina sopinut "kunnon kansalaisen" muottiin. Hänen rikoksensa olivat yhteiskunnan normien vastaiset, siviililakien ulkopuolella.
Hän fantasioi brutaalista seksistä nahkaan pukeutuneiden kumppaneiden kanssa. Mutta päivänvalossa hän ei ollut vietellyt ketään.

"Kahden vuosikymmenen ajan on tulvinut kertomuksia sarjamurhaajista... mikä aina levittää roistojen patologiaa ja vakuuttaa meidät siitä, että on olemassa varoitusmerkkejä; jos vain kiinnitämme niihin huomiota aikaisessa vaiheessa, yhteiskunta voi ehkäistä sarjamurhaajat ja niihin liittyvät epämiellyttävyydet", kirjoittaa Gary Indiana Three Month Feverissä.
"Mielenkiintoista kyllä, Cunanan ei kokenut varhaisia traumoja tai manifestia törkeästä lapsuuden käytöksestä, joka asiantuntijoiden mukaan on tyypillistä sarjamurhaajille. Vielä mielenkiintoisempaa, aikuiselämässään, hänellä oli ruuvit tarpeeksi löysällä, että monet ihmiset huomasivat sen, ja usein pitivät sitä huvittavana."

Andrew'n varhaiset vuodet eivät olleet kotiasioiden suhteen onnellisia, mutta eivät ne paisuneet muiden tulevien tappajien huonoa elämää ja sosiopaattisia elementtejä. Kotielämä horjui häntä rakastavan ja hyvin uskonnollisen, ehkä hieman naiviin äidin miellyttämisen, ja isän, jolle maine oli kaikki kaikessa, vaatimusten hyväksymisessä. Jälkimmäinen oli kurinpitäjä, mutta ei sadisti. Perheessä sattui väkivaltaa; tarpeeksi paljon, että se sai Andrew'n kääntämään selkänsä perheelleen.

Vapaa-aikanaan Andrew tapasi mielellään ystäviä, jotka pitivät häntä värikkäänä ja mukavana jannuna. Hänen älykkyyosamääränsä oli 147, joka näkyi hänen käytöksessään, joten hänen oikkujaan pidettiin aina ärsyttävän älykkään pennun, joka oli aina askeleen edellä, loputtomina tuloksina.
Kun hän päätti lukiotaan, valmistuvia oppilaita pyydettiin kuvailemaan itseään yhdellä sitaatilla vuosikirjassa. Andrew valitsi sellaisen, jossa saattoi piillä varoitus, mutta, kuten yleensä, sai hänen koulutoverinsa - kuten varmaan hänet itsekin - nauramaan. Sitä pidettiin tyypillisenä Andrew Cunananin temppuna. Sitaatti, jolla hän kuvaili itseään, oli lainattu kuningas Louis XV:tä: "Apres moi, le deluge." "Minun jälkeeni vedenpaisumus."

Palkittu toimittaja Maureen Orth, joka seurasi Cunananin spree-tappoja, katsoo Cunananin sisäisen pakkomielteen ja itse-hemmottelun johtaneen hänen omaan tuhoonsa.
"Ei väliä, miten paljon Andrew Cunanan sai, hän halusi aina lisää - lisää huumeita, kierompaa seksiä, parempaa viiniä. Jotenkin hän oli alkanut uskoa, että hänen oli määrä saada se kaikki", hän sanoo kirjassa Vulgar Favors. "Charmin alla vaaniva uhkaava psykoosi oli kehittymässä, ja sitä edisti Andrewin taipumukset katsoa väkivaltapornoa ja nauttia kristallimetamfetamiinia, kokaiinia, ja monia muita huumeita. Ne ovat nykyään niin hallitsevia homopiireissä, vaikka siitä vaietaan."

Vedenpaisumus, josta Cunanan oli ehkä vitsaillut 18-vuotiaana, tuli toteen. Kauniiden kasvojen ja valloittavan persoonan taakse oli patoutunut kauheita ajatuksia. Koska hän ei jättänyt jälkeensä päiväkirjaa, ei selittäviä muistiinpanoja, voimme vain arvailla, mikä lopulta katkaisi aasin selän ja aiheutti vedenpaisumuksen.
Todennäköisesti hän oli hautonut hirveitä ajatuksia useita vuosia.

Ensimmäiset askeleet

Alussa on minun loppuni.
- T. S. Eliot

Kun Andrew Phillip Cunanan syntyi elokuun 31., 1969, hänen vanhempiensa avioliitto aaltoili. Komea Modesto Cunanan, johon Mary Anne Shilacci oli langennut, näytti elegantilta merisotilaallisessa puvussaan ja mahtipontisissa viiksissään. Hän oli edelleen se jumaloitu mies kuin ennen avioliittoa.
Ensimmäisen lapsensa, Christopherin, synnyttyä -61, pariskunta oli alkanut kinastella. Filippiiniläissyntyinen Modesto oli Vietnamissa palvelleen Fleet Marinesin jäsen ja oli jäänyt Navyyn työskentelemään sen sairaalakunnissa. Hän oli paljon poissa kotoa ja alkoi epäillä vaimonsa uskollisuutta: kun tytär Elena syntyi -63, hän väitti, ettei lapsi ollut hänen. Joka tapauksessa velvollisuudentuntoiset vaimo ja lapset muuttivat hänen perässään Long Beachille, Kaliforniaan, sitten New Yorkiin ja takaisin Kaliforniaan laivastokaupungista toiseen. Vuonna -67 heidän kolmas lapsensa Regina syntyi. Kun Andrewin oli aika syntyä, perhe asui San Diegossa.

Uutisten kirjeenvaihtajan ja Vulgar Favorsin kirjoittajan Maureen Orthin mukaan Mary Anne ei pystynyt kunnolla huolehtimaan vauvasta, lääkäreiden tarkkaillessa häntä masennuksen vuoksi. Aviomiehen syytökset uskottomuudesta jättivät arvet italialaissyntyiseen ja hartaaseen katoliseen. Modesto taasen oli itsekkään ylpeä siitä, että kasvatti lasta yksin. Hän kertoi kaikille, että poika "ei itkenyt koskaan".

Andrew'n poikavuodetkaan eivät olleet melodraamaattisia, eivätkä painajaisunien materiaalista muovautuneita. Naapureilla, jotka tunsivat heidät hyvin, ei ollut syytä osoittaa sormella ja huutaa "Häiriintynyttä!" Kaiken kaikkiaan, Cunananit olivat tyytyväisiä: perhe lähti usein yhdessä kauppakeskukseen tai leikkikentälle tai McDonalds'iin. Kun Andrew oli neljä, vaari Shilacci kuoli ja jätti perheelle perinnön, joka investoitiin viisaasti uuteen kotiin pienellä sievällä esikaupunkialueella Bonitassa. Täällä Beaver Cleaver-kasvoisella Andrew'lla oli lelut, joita useimmilla lapsilla oli ja hän pelasi pelejä, joita hänen ikäluokkansa pelasi.

Mies ja vaimo alkoivat vuosien kuluessa riidellä yhä useammin. Andrewille se kävi joskus ylivoimaiseksi. Hänen isänsä äänen jylinä ja äitinsä kimakka kirkuminen lävisti hänen sydäntään kuin veitsi. Mutta hänellä oli lääke tähän: hän kömpi yläkertaan makuuhuoneeseensa, jossa sarjakuvat ja seikkailukirjat pyyhkivät hänet toiseen, onnellisempaan, fantasiamaisempaan, vaikkakin tasapainoisempaan maailmaan. Tai toisinan hän vain käynnisti television peittääkseen alakerran metelöinnin. Andrew rakasti nauramista ja hänen suosikkitilannekomediansa, Mork and Mindy, sai hänet unohtamaan, miten ikävä todellinen maailma voi joskus olla.

Mutta Andrew ei ollut automaatti. Hän oppi kaiken kokemuksen kautta, jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän otti henkisiä muistiinpanoja kotielämästään Bonitassa kuin taiteilija, joka luonnostelee ympäröivää maailmaa lehtiöönsä. Hän huomasi äitinsä pelon Modestoa kohtaan, ja huomasi Modeston ankaran auktoriteetin Cunananin lapsikatraan yllä. Hän nieli hyvät päivät ja huonot päivät ja kaikkien ikäistensä lasten tavoin toivoi aamulla herätessään, että olisi tulossa hyvä päivä.

Kun Andrew oli lukenut sarjakuvansa puhki ja romaanit menettivät hohtonsa, hän päätti ottaa tehtäväkseen tulla omaksi sankarikseen, Terämiestäkin läpitunkemattomammaksi. Ja mikä oli parempi tapa hävittää kotihuolet kuin keksiä itselleen sankarivanhemmat? Ei kinastelevia riitapukareita, vaan hänen taisteluaan tukevat puolustajat. Hän leuhki ystävilleen kuinka rikas hänen isänsä oli, kuinka rohkea, kuinka välittävä. Hän kertoi ummet ja lammet tarinoita ystäville, kuinka isä osteli hänellä sitä ja tätä.

Ystävät ensin hymyilivät hänen mielikuvilleen ja unelmilleen, mutta kun tarinat sen kun jatkuivat ja niistä tuli niin epäuskottavia, että Andrewia alettiin pitää - hänen vanhan koulutoverinsa sanoja lainataksemme - patologisena valehtelijana. Bonitan koulu nauroi hänelle hänen selkänsä takana. Andew ehkä aisti heidän skeptisyytensä, sillä hän alkoi usein todistella käytännössä heille kuinka valheitaan siitä, kuinka uskomattoman upeita hänen vanhempansa olivat. Kerran hän pyysi äitiään tuomaan hänelle kuumaa hummeria voidakseen nautiskella siitä avoimesti koulun lounastauolla, muiden mulkoillessa häntä pähkinävoin ja marmeladinsa takaa.

Aikanaan Modesto Cunanan jäi eläkkeelle merivoimista tienatakseen paremmin hankkimalla yritystoiminnan loppututkinnon. Leveäharteinen ja mainetta tahtova Modesto alkoi opiskella pörssivälittäjäksi ja sai kirjallisen luvan harjoittaa bisneksiä. Osana show'ta, hän vei lempipoikansa Andrew'n kaupungin hienoimpiin vaatekauppoihin ja puki hänet menestyvien vaatekauppojen mallinukkien lailla. Andrew oli onnensa kukkuloilla, nyt hän saattoi käyskennellä pitkin koulun käytäviä leuka pystyssä, ja parasta koko jutussa oli, ettei hänen tarvinnut keksiä mitään.
Hänen yksityiskoulun opiskelijan vaatteensa hieroivat suolaa hänen denimiin pukeutuvien toveriensa haavoihin. Andew'n selän takana kuiskittiin, että hän oli homo. Varmaankin hän kuuli huhut itsestään, mutta jos kuuli hän varmasti nauroi. Maine merkitsi enemmän kuin mikään muu, koska se toi persoonallisuutta, jota hän tunsi tarvitsevansa pyyhkiäkseen hämmennyksen siitä, ettei ollut kukaan - mitätön tyyppi. Koska kouluajat selkeästi antoivat hänelle perustan, vaikkakin valheellisen, ehkä siksi hän kiinnittyi tulevina vuosina niin tiukasti isänsä opetuksiin siitä, että "piti olla joku".
Se oli vain yksi isän opettama asia, jonka hän painoi syvälle sydämeensä.

Kun hän oli 12-vuotias, hänen pukeutumisensa ja käytöksensä alkoivat oudoksuttaa Bonitan kansalaisia ja hänen vanhempansa ilmoittivat hänet yläluokkaiseen Bishops-kouluun läheisessä San Diegossa. Ivy League-takit, vaatimattomat solmiot ja harmaat lenkkarit olivat normi täällä ja Andrew urheili oppiaikanaan klassisessa ulkoasussa kuin kreikkalainen jumala. Siellä oli jopa Gentlemens Club - Herrasmiesten klubi. Lukukausimaksut olivat 7000 dollaria per vuosi vuonna -81.
Valoisa ja puhelias Andrew oli ulkopuolinen Bishopissa. Murrosikä tuntui kiusalliselta. Kasvavan juhlapojan imagon alla häntä kalvoi tunne, ettei hän kuulunut samaan porukkaan muiden kanssa. Häntä hämmensivät hänen tunteensa hänen luokkansa poikia ja tyttöjä kohtaan, Clarkson sanoo. Jotkut (tunkeilevista) tytöistä pelottivat häntä... Hän vertaili heitä ihailemaansa äitiinsä, eikä kukaan heistä vetänyt vertoja äidille... Hän kiintyi enemmän heikompiin, lempeämpiin lapsiin ja monet heistä olivat poikia.

Andrew ystävänsä kanssa, -84 (Gamma Liason) 

Andrew'n maailma

"Mikään ei ole toivottomampaa kuin hilpeyden kaava."
- Samuel Johnson

Elämäkertojensa kirjoittajien mukaan Andrew Cunanan kävi läpi ensimmäiset homoseksuaaliset kokemukset varhaisteini-iässä. Hän piti siitä; hänen libidonsa piti siitä; itseasiassa pojan kanssa olo tuntui paremmalta kuin ne muutamat kerrat, joina hän piti hyvänä jotain tyttöä Bonitan avokatsomon takana. Outoa kyllä, hän mainosti uutta intohimoaan kuvailemalla viime öidensä seksikokemuksia luokkansa pojille, jotka ensin luulivat hänen höpöttelevän omiaan. Hän kertoi tunteistaan niin avoimesti, että vähän ajan päästä tuli Bonitan poikien keskuudessa pysyvä vitsi "varoa" Cunananin poikaa suihkussa liikuntatuntien jälkeen. Hän rehenteli salaisilla tapaamisillaan jarmojen ja mikkojen kanssa samalla tavalla kuin muut pojat lesoivat saatuaan jennat ja mariat autojensa takapenkeille. 

Lukion vuosikirja, "tyyppi, joka varmimmiten muistetaan"

Koska hän ei yrittänyt peitellä seksuaalisia kokemuksiaan, Bonitan koululaiset, jotka muuten kiusasivat jotenkin naismaisia, epämiehekkäitä poikia, jättivät Andrew'n rauhaan. Kun hän kulki heidät ohitseen, he katsoivat häntä myönteisellä uteliaisuudella. Kaikki suvaitsivat Andrewia mielellään, koska hän oli vähän niin kuin narri, ystävä muistelee. Hän oli niin häpeilemättömästi homo, että se esti ketään loukkaamasta häntä. Mitä näit, sen sait. 

Andrew viihdyttämässä muita (Gamma Liason)

Se oli synkkää, sadomasokismin turmelemaa erotiikkaa, joka oli merkittävää 90-luvun alussa Kalifonian homomaisemissa. Hän ja hänen rakastajansa alentuivat orgioiden labyrinttiin, nahkan ja sitomisleikkien pauloihin.
"Peleihin", joita he pelasivat, kuului eroottista ruoskintaa; uhrit olivat niitä karismaattisia nuorukaisia kuten Andrew, jotka sallivat itseään käsiteltävän erilaisilla perversseillä tavoilla.

Mutta massojen kristallielämä oli vain yksi puoli uutta elämäntyyliä, jonka hän löysi San Franciscosta. Andrew oli ottanut askeleita taaksepäin, spektrin siihen päähän, jossa taide tarkoitti pornoa ja kulttuuri muistutti läheisesti eläintiedettä.

Andrew oli mukana videoissa, joista osaa myydään yhä aikuisviihdekaupoissa. Hänestä tuli pian porno undergroundin seksiorja. Hän ei välittänyt, vaan nautti statuksestaan. Itseasiassa häntä kiihotti nöyryytys ja kipu.
"Yhdessä häiritsevimmistä kohtauksista", kirjoittaa Wensley Clarkson, "miesjoukko raiskasi häntä, niin että jopa Cunananin paatuneimmista ystävistä oli vaikea katsella sitä."

Kuten jos olisi tämän päivän Dorian Gray, mielivaltaisuus näytti lopulta pääsevän valloilleen. Ruma Caliban (Caliban=Shakespearen hahmo) uhkasi pilata Andrew Cunananin kauniit piirteet. Synkempi, kostonhimoisempi puoli alkoi paljastua hänestä. Jälkikäteen tutut muistelevat hänen yhtäkkiä tulleen vihaiseksi, puhuneen vihaisesti ja tehneen vihaisia asioita. Hän kävi ilkeälle tuulelle. Yksi ystävä, Tim Schwager, muistaa yön, jona Andrew tiputti jotain hänen juomaansa; hän oli vienyt Schwagerin kotiinsa ja himoinnut tätä.
"Minua puistattaa ajatella, kuinka hän olisi voinut tappaa minut niinä tunteina, joina olin huumattuna ja tajuttomana", mies sanoo. Ja hän sanoo, ettei unohda ikinä ivallista hymyä Andrew'n kasvoilla, ensimmäistä asiaa, jonka näki, kun tämä tuli.

Hänen käyttäytymisensä oli ailahtelevaa.
Paparazzijuhlissa Andrew jotain ihanaa: tv-tähti Lisa Kudrow'n. Hän alkoi vaatimaan, että Kurdow järjestäisi hänet koe-esiintymiseen. Kun nainen häipyi yllättäen sanomatta hyvästejä, Andrew meni julistamaan muille vieraille, että Kurdow on lutka.

Tavattuaan englantilaisen näyttelijän Hugh Grant julkkisgaalassa, jokunen päivä myöhemmin, Andrew halusi Grantin elokuvaan sivurooliin ja meni koe-esiintymiseen. Häntä ei valittu. Andrew oli varma, että Grant itse oli tahallaan estänyt häntä pääsemästä elokuvaan.

Kun nuori mies kävi Andrew'n luona yhtenä yönä, hän oli kauhuissaan, kuinka tämä oli muuttanut makuuhuoneensa näyttelijä Tom Cruiselle omistetuksi pyhäköksi. Andrew kulutti paljon aikaa kiroamalla Cruisen vaimoa Nicole Kidmania, koska tämä "omisti" Cruisen ja eikä hän, Andrew, todennäköisesti koskaan saisi Cruisea omakseen.

Kaikki, jotka tunsivat Andrew'n, olivat samaa mieltä. Hänellä ei selvästikään enää ollut kaikki intiaanit kanootissa.

Trail ja Madson

"Mustasukkaisuus alkaa aina rakkaudella, mutta ei aina kuole sillä."
- Le Rochefoucauld

Andrew'lla oli ollut AIDSin oireita. Hän oli käynyt testeissä vuoden -97 alussa, ei koskaan saanut diagnoosia, mutta oli varma, että sairasti tautia. Oudot seksuaalihalut olivat raapineet hänen aivojaan, jotka märkivät nyt. Häntä vaivasi se, että homopiireissä alkaa vanheta kahdenkympin puolivälissä ja hän oli juuri täyttänyt 28. Alakulon valtaama Andrew ei enää jaksanut huolehtia ulkonäöstään. Hänen yleensä hyvin hoidettu ja tarkalla silmällä trimmattu tukkansa kasvoi pitkäksi pehkoksi; hän lihosi 13 kiloa; trendikkäät vaatteet vaihtuivat halpoihin ja epäsiisteihin. Time-lehden kirjoittaja Richard Lacayo lisää: "(Andrew) otti kipulääkkeitä, joita hän joskus myi saadakseen rahaa, lisäsi vodkaa yleensä puhtaaseen karpalomehuunsa..."

Vuonna -97 hän oli hylännyt rikkaat rakastajansa tai he olivat jättäneet hänet. Hänen luottokortinsa, joita miehet jättivät hänelle, ylittivät niiden rajat. Kävi selväksi, että hän oli sisältä rikki ja hän ajelehti elämässään vailla mitään suuntaa.
Vielä pahempaa oli, että hän kihisi mustasukkaisuudesta. Kaksi hänen nuorta rakastajaansa, Jeff Trail ja David Madson tapailivat toisiaan hänen selkänsä takana.

David Madson

Noista yhden reissun aikana, päivällistä nauttiessa, Andrew huomasi toisen vanhan tutun, jota ei ollut nähnyt vähään aikaan, mutta josta oli yhä kiinnostunut - rikkaan, nuoren arkkitehtuurin David Mansonin, joka oli San Franciscosta. Andrew sai tietää, että Madson, kuten Trailkin, oli muuttanut väliaikaisesti Minneapolikseen. Lounaan jälkeen arkkitehti sai tietää, että Trail oli uusi kaupungissa ja lupasi esitellä tämän "piireille". Tämä ärsytti Andrewia, joka oli kiinnostunut kummastakin miehestä, eikä halunnut, että heistä kahdesta tulisi läheisiä.

Jokin muukin nakersi Andrewia. Sekä Trailista että Madsonista oli tullut jotain, mitä hän ei koskaan voisi olla. He olivat ammattillisesti kehittyneitä ja heillä oli paljon yhteistä; hän ei ollut edennyt elämässään, vaan oli jäänyt polkemaan paikallaan.
"Hän tunsi kateutta", sanoo Clarkson kirjassa Death at Every Stop, "koska kummallakin näytti olevan paljon parempi elämä kuin hänellä. (Lisäksi) Madsonin ja Trailin perheet näyttivät hyväksyneen heidän seksuaalisuutensa. Hän varmasti toivoi, että hänen perheestään voisi sanoa samaa."

Hautoen sitä mielessään Kaliforniassa, hänen mustasukkaisuutensa kasvoi, kunnes vuoden -97 huhtikuun lopulla jokin raivo sai hänestä ylivallan. Impulssin vallassa hän soitti Trailille solvatakseen tätä. Trail kielsi olevansa suhteessa Madsonin kanssa, mutta Andrew oli varma, että tämä valehteli. Kirosanoja kuului luurin molemmilta puolilta. Ennen kuin Andrew iski luurin kiinni, hän kiljui "Minä tapan sinut!"

Tuona iltana baarissa hän sanoi kaverilleen, "Olen poissa vähän aikaa. Minun täytyy hoitaa jotain juttuja." Sitten hän tilasi lentolipun.
David Madson haki hänet kunnallislentokentältä Minneapoliksessa 26. huhtikuuta -97, ja toi hänet takaisin ullakkoasuntoonsa kaupungin kalliiseen osaan. Hän lupasi osoittaa tyhjiksi Andrewin epäilykset: hän toisi Jeff Trailin sinne. David ja Jeff vannoisivat käsi sydämellä, ettei heidän välillään ollut mitään.

Ystävät West Coastista - kun saivat tietää, missä Andrew oli - soittivat Madsonille varoittaakseen, että tämä olisi varovainen: Andrew oli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Mutta huoleton Madson vastasi, "No, luulen, että hän tarvitsee ystävää ja yrittää järjestää elämäänsä. Hän vain tarvitsee jonkun."

Ilmapiiri oli kireä, kun Trail tuli Madsonin asunnolle. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän puhui Andrewille sen jälkeen, kun he olivat riidelleet puhelimessa. Andrewin ja Trailin välille tuli taas riitaa, vaikka Madson yritti sovitella.
9:45 aikaan naapurit alkoivat ihmetellä yleensä hiljaisesta asunnosta kantautuvaa mekkalaa.

Kesken tappelun Madson panikoi nähdessään Andrewin sinkoavan keittiön tarvikelaatikosta raskaan lekan. Trailkin näki sen. Ennen kuin kumpikaan miehistä ehti reagoida, Andrew alkoi hakata sillä Trailin kalloa yhä uudestaan ja uudestaan. Veri läiskyi pitkin huonetta ja pitkin tappajaakin. Trail lyyhistyi maahan kuin hakattu räsynukke.

Järkyttyneenä näkemästään Madsonin mieli synkkeni. Hän löysi itsensä auttamasta Andrew'ta kietomaan ruumiin persialaiseen mattoon, joka oli peittänyt olohuoneen lattiaa. He tiesivät, että heidän pitäisi hävittää ruumiis. Mutta uhri sai lojua matossa huoneen nurkassa, sohvan takana, kaksi päivää, ennen kuin kaksi miestä lähtivät miettimään seuraavaa siirtoaan. Vuokralaiset ovat kertoneet myöhemmin, että tänä aikana Madson ja Cunanan kulkivat asunnosta ulos ja sisään, ikään kuin mitään epätavallista ei olisi tapahtunut.

Kun Madson ei raportoinut töihin jokuseen päivään, työkaveri soitti hänelle. Kun työkaveri ei saanut mitään vastausta, kummastuneena hän pyysi vuokraisäntää käymään tsekkaamassa Davidilla. Kun rakennusjohtaja vuorollaan tutki paikan, hän löysi veriläiskiä seiniltä ja lattialta ja Jeff Trailin hakatun ruumiin käärittynä mattoon. Murhaaja ja hänen uusi toverinsa saivat tietää salaisuutensa tulleen selville ja huristelivat pois Minneapoliksesta Madsonin Jeep Cherokeella niin nopeasti kuin vain pääsivät. Outoa kyllä, Jeff Trail oli jättänyt Andrewin takin taskussa olleen .40 kaliiperinen käsiaseen Kaliforniaan, kun oli siirtänyt sitä Midwestiin. Sylinteriin oli ladattu ainakin kolme luotia. Toisessa taskussa Andrew kantoi vielä toisia seitsemää luotia.

Poliisi löysi Andrewin rinkan Madsonin kotoa. Sen sisällä oli tavaroita, joista paljastui heti tappajan nimi, kuten myös tyhjä asekotelo ja patruunalaatikko. Kun he myöhemmin ratsasivat Jeff Trailin asunnon etsien jotain vihjettä siitä, miksi tämä oli murhattu, ainoa, mitä he löysivät, oli puhelinvastaajaan jätetty viesti. He kuuntelivat tämän aavemaisen viestin. Ääni toisessa päässä oli Andrew Cunananin, joka kutsui Jeffiä David Madsonin ullakolle puhumaan asiat halki.
Tappaminen oli vasta alussa. Andrewin olo oli kuin hauskimmissa juhlissa. Hän nautti tunteesta. Oli ihanaa päästä purkamaan valtavaa vihaansa. Minneapoliksesta 45 mailia pohjoiseen, Duluthiin vievällä maalaiskaistalla, Andrew jätti Madsonin Jeepin tien reunaan ja ampui kolme laukausta ystäväänsä kohti.

Miglin

Kuka olisi ollut tyytyväinen yhteen rikokseen?
- Juvenal

Kukaan ei tiedä, milloin Andrew Cunanan ja hänen seuraava uhrinsa tapasivat ensi kerran, jos he sitten olivat tavanneet toisiaan koskaan ennen toukokuun kolmatta -97. Mutta tuona päivänä, alle viikko siitä, kun Andrew jätti kuolleen David Madsonin viljelysmaille Minnesotassa, hän hyökkäsi toisen pahaa-aavistamattoman ihmisen kimppuun demonisella vimmalla. Tämä seuraava uhri oli 72-vuotias chicago-pohjainen kiinteistökehittäjä Lee Migli.

"Lee oli loistava, herttainen, mukava tyyppi", arkkitehti Stanley Tigerman kehuu. "Ei vähääkään sellainen, joka haluaa olla huomion keskipiste. Hän ei koskaan töötännyt omaa torveaan."

Leen vaimo Marilyn oli ja on edelleen Home Shopping Networkin arvostettu hahmo. Amerikkalaiset naiset ympäri maata käyttävät hänen kosmetiikkaansa ja parjyymejaan. Tänäkin päivänä kaupungin naiset käyvät usein hänen meikkisalongissaan.

Miglinit tunnettiin siitä, että he mielellään tukivat rahallisesti kaupunkia, jossa asuivat ja jota rakastivat. He asustivat yläluokkaisella alueella kaupungin keskustan pohjoisella puolella. Naapurit pitivät heitä lämpiminä ja ystävällisinä.
Lauantai-iltana 3. toukokuuta Marilyn oli kaupungin ulkopuolella bisnessmatkalla. Naapuri näki Leen seisovan kotinsa ulkopuolella alkuillasta; hän oli yksin. Arvellaan, että Andrewin on täytynyt hiippailla alueella ja, todennäköisesti huumeiden päihdyttämänä purkaa vihaansa ensimmäiseen vastaantulijaan: Migliniin. Varmaan hän lähestyi kiinteistönvälittäjää etäältä; ehkä hän pysähtyi pyytämään tältä jotain palvelusta. Mitä ikinä tapahtuikin, siitä seurasi kauheita.

Hän johdatti Miglinin, luultavasti aseen piipulla tähdäten, autotalliinsa läheisestä rivitalosta. Siellä Andrew sitoi Miglinin ranteen, kääri hänen kasvonsa ilmastointiteippiin (jättäen tilaa vain nenälle) ja sitten kidutti häntä tavoilla, jotka sanoi oppineensa lempi snuff-elokuvastaan (elokuva, jossa joku todella surmataan kameran edessä), Target for Torturesta. Andrew hakkasi, potki tätä ja löi rintakehään puutarhasaksilla vaimentaen hänen huutonsa. Kun Miglin vielä hengitti, Andrew paloitteli tämän kurkun hitaasti rautasahalla. Se ei vielä riittänyt Andrewille, vaan hän ajoi 1994 Lexus-autollaan edestakaisin Lee Miglinin ruumiin päällä, kunnes ruumis oli pelkkää sosetta.

Kuin juhlistaakseen sitä, että onnistui taas listimään yhden kurjan kuolevaisen tämän maan pinnalta, hän murtautui Miglinin kotiin takaovesta. Hän nautti vainajan voileivistä, omenasta, otti tämän jääkaapista appelsiinimehua ja katseli kotivideoita ja sitten nukkui yönsä Miglinin pariskunnan sängyllä. Aamulla hän varasti kultakolikoita, jotka löysi talosta ja lähti pois Chicagosta Miglinin vihreällä, puhtaalla Lexusilla.

Andrew ei tosiaankaan nähnyt Chicagossa vaivaa salatakseen identiteettinsä. Kun poliisi löysi David Madsonin Jeep Cherokeen pysäköitynä muutaman korttelin päähän Miglinin kotoa, etupenkille oli viskottu hänen omia valokuviaan rohkaisten poliisia jahtaamaan häntä.

FBI alkoi tutkia tapausta ja laittoi Andrew Phillip Cunananin välittömästi top ten "Etsityimmät"-listalleen. He levittivät postereita (pieniä julisteita) ympäri maata. Koska Andrew oli käyttänyt Lexus-matkapuhelinta, viraston onnistui jäljittää hänen liikeensä. Kun agentit saivat tietää hänen olevan lähellä Philadelphiaa, he varoittivat alueen poliisia pysäyttämään kulkupelin, leimaten Andrewin "aseistetuksi ja vaaralliseksi". Autoja väijyttiin pääteillä, sivuteillä ja moottoriteillä kaikkialla Philadelphiassa, mutta Andrew Cunanan tuntui muuttuneen näkymättömäksi.

Andrew Cunananin monet kasvot - FBIn etsintäkuulutus-posteri

Varastetun auton ratin takaa Andrew kuunteli radioraportteja ja naureskeli kuulutuksille, joissa hänestä varoitettiin. Ymmärrettyään möhlineensä auton puhelimen kanssa, hän viskasi sen ulos ikkunasta - kuten hän ajatteli, hänen kunnianosoituksensa poliisien tyhmyydestä.

Viranomaistahot olivat ymmällään. Miten he oikein olivat missanneet hänet? Minne hän oli mennyt? Mutta, Andrew Cunanan oli löytänyt turvasataman, josta kukaan ei etsisi elävää ihmistä. Hautausmaan.

Reese

"Kuolema on paha; jumalat ovat tuominneet niin; niin oli hyvää, he kuolisivat."
- Sapfo

Finns Point hautausmaa Pennsvillessä, New Jerseyssa Delaware-joen toisella puolella, on yli tuhannen vuoden ikäinen. Sen mullissa lepää sisällissodan veteraanit, armeijan sotilaat, jotka taistelivat maan puolesta ja Konfederaation armeijan sotilaat, jotka kuolivat vangittuina läheisellä sotaleirillä. Näille rauhallisille, historiallisesti merkittäville mannuille Andrew Cunanan tuli piileskelemään ja levähtämään hetken ennen kuin jatkoi väkivaltaista matkaansa.
APB (All Points Bulletin) oli julkistanut hänen pidätyksensä.

Ymmärtäessään, että hänen Lexus-autonsa ja sen rekisterikilvet olivat jokaisen viranomaisen varoituslistalla, hänen piti tietysti vaihtaa kulkupeliä. Hän oli ihmeissään siitä, miten pitkälle oli päässyt, ja vakuutteli itselleen, että saattoi olla pysäyttämätön. Hänen pitäisi vain keksiä, mitä seuraavaksi tekisi. Pyöriessään hautausmaalla hän löysi punaisen 1995 Chevrolet lava-auton pysäköitynä jonkin ulkopuolelle, mikä näytti talonmiehen talolta, joka oli sivussa tiestä.
Hän astui auton oven eteen ja koputti.

Sisällä William Reese kuuli sen. Hän käänsi hiljaiselle radion gospel-kanavan, jota oli par'aikaa kuunnellut, ja vastasi koputukseen. Hän kuoli minuutin sisällä siitä.

William Reese (Sygma)

45-vuotias William Reese oli entinen sähkömies, joka oli lopettanut ne hommat huolehtiakseen hautausmaasta. Hän oli erittäin kiinnostunut historiasta ja perustanutkin paikallisen sisällissodan elävöittämisryhmän. Hän rakasti vaeltelua hautausmaan tekonurmella ja vanhojen hautojen tutkimista; kaikki niistä kertoivat hänelle tarinan. Ja kun hän leikkasi nurmikkoa ja kasteli ruohikkoja, trimmasi puiden villiintyneitä oksistoja ja piti paikan kauniina, hänen mielikuvituksensa pääsi lentämään. Tämä mies rakasti työtään. Hän oli hiljainen kaveri, joka ei koskaan häirinnyt ketään ja oli aina valmis auttamaan muita. Tänä aamuna, 9. toukokuuta Reese oli suudellut vaimoaan ja nuorta poikaansa hyvästiksi heidän kotonaan Deerfield Townshipissa. Hän lupasi olla kotona lounasaikaan.

Tummatukkainen muukalainen tuli ovelle ja pyysi saada lasin vettä ottaakseen aspiriinin. Reese nyökkäsi heti ja päästi miehen pieneen keittiöön lähellä taloa.
Kun hän kääntyi ympäri hanalta, vesilasi kädessä, hän huomasi seisovansa revolverin piipun väärällä puolella.
"Anna minulle autosi avaimet!" Andrew vaati.
"Tietysti, en halua vaikeuksia", oli ainoa mitä Reese sanoi kaivaessaan taskustaan avaimia
Andrew hymyili, otti avaimet ja ampui miehen joka tapauksessa. 

Poliisit olivat aivan kummissaan.
"Ensimmäistä kertaa sitten Patty Hearstin etsintöjen jälkeen, viraston piti levittää tietoa tappajasta ilman sormenjälkiä", kertoo kirjailija Wensley Clarkson. Kaikki "Etsitään"-posterit, joita he levittivät, näyttivät Andrewin lukuisat kasvot, osoittaen hänen kykyään "näyttää erilaiselta" paikassa jos toisessa. Se, mikä todella pelotti poliisia, oli, että kukaan ei tiennyt, minne hän aikoi ja missä hän iskisi seuraavan kerran. Siitä he olivat varmoja, että murhaaja ei ollut saanut vielä kylliksi.

Kun William Reesen ruumis laskettiin lepoon perinteikkääseen hautausmaahan, jota hän oli hoitanut, hänen Sisällissota-ryhmänsä, 14th Brooklyn Society, antoi hänelle kuuden laukauksen kunnianosoituksen. Vainajan leski Rebecca katsoi ylös kyyneleisillä silmillään ja kuiskasi: "Hän olisi rakastanut sitä."

Mutta kaikille surijoille, jopa metodistipapille, joka veti muistojuhlaa, oli selvää, että jäähyväisten laukaukset olivat paljon kauniimmat kuin ne, jotka Andrew Cunanan oli ampunut.

Toisin kuin karkulainen

"Me tapamme aikaa; aika hautaa meidät."
- Joaquim Maria Machado de Assis

Kansa kysyi, FBI kysyi, hänen perheensä kysyi ja hänen ystävänsä kysyivät: mitkä olivat Andrew Cunananin motiivit? San Franciscossa homoyhteisön keskuudessa he elättelivät käsityksiä vihreäsilmäisestä hirviöstä Kateudesta tai mahdollisuudesta, että hänellä oli flipannut päässä, kun hän oli saanut tietää olevansa HIV-positiivinen. Nämä olivat kaksi viranomaisten ensisijaista oletusta, ja lehdistö nosti ne ylös ilmaan kumpaakaan tukevia todisteita, mutta molemmista vedettyjä loogisia päätelmiä.

Oliko hänellä mitään henkilökohtaista uhreja vastaan? Tämä oli vielä kestämättömämpi kysymys. FBI yritti esittää teorioita perustuen meneillään olevan spree killer-sarjan yksittäisiin murhiin.

Asiantuntijat pähkäilivät, että ehkä Jeff Trail oli tartuttanut häneen AIDSin. Mutta miksi nistiä Madson? Varhaiset epäilyt, että Madson hoidettiin pois päiviltä, koska hän oli todistanut Traili murhaa, menettivät uskottavuutensa, kun Andrew alkoi tarkoituksellisesti jättää taakseen käyntikorttejaan, ikään kuin tahtoisi poliisin tietävän, missä hän oli. Mitä tuli Migliniin, vaikutti siltä Miglin oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan, kun Andrew päätti toteuttaa kieroutuneita kidutusfantasioitaan. Entä Reese? Todennäköisesti hän kuoli vain, koska hänellä oli jotain, mitä karkulainen epätoivoisesti tarvitsi paetakseen: ajoneuvo.

Andrewin seuraava murha näyttää etukäteen suunnitellulta. Ikään kuin edelliset olisivat olleet "harjoittelua" ja kykyjen hiontaa tätä kertaa varten. Näin voidaan päätellä siitä, että hän valitsi kohteekseen, glamourin ja hauskanpidon, surffauksen ja hiekan täyttämän Miami Beachin. Tänne hän aikoi jäädä asustelemaan. Merenrannalla Andrew maleksi kuin odottelisi jotain. Mutta hän ei lymyillyt varjoissa, eikä tiiraillut silmät kierossa verhojen takaa. Niin oudolta kuin se tuntuukin, "Top Ten Etsityimmät Tappajat"-listalla oleva kaveri teki hyvin vähän piiloutuakseen. Mikä vielä oudompaa, hän kuljeksi ihmisten ilmoilla, ihmisvilinässä niin keskellä kirkasta päivää kuin yölläkin yli kaksi kuukautta, huomaamattomana.

Hän laahusti pitkin hiekkarantaa, kävi trendikkäissä kylpylöissä, lonasti silloin tällöin salaattibaareissa, rentoutui päivänvarjon alla kahvipöydässä. Miami Beach, kuten kirjoittaja Richard Lacayo kuvaa sitä Time-lehdessä, on "välittömän mielihyvän laboratorio, täynnä klubeja ja skeittareita ja muskelimiehiä, joiden hartialihakset ovat kuin Harleyden kaasutankit."

Tänne Andrew tuli leikkimään ja seuraamaan riemulla kun poliisiautoja tuli silloin tällöin etsimään häntä.
Hän saapui Miami Beach 10. toukokuuta -97, pysäköi Reeseltä varastamansa Chevy-lava-auton julkiselle pysäköintipaikalle ja käppäili majataloon, jonka sattui huomaamaan. Vailla matkatavaroita hän kirjautui tähän Normandy Plaza hotelliin. 1970-luvulla Normandysta oli tullut rekkakuskien ja vastaavien ohikulkijoiden majapaikka, niin yhden yön kuin pidempienkin aikojen pysähdyksillä. Sen huoneet olivat puhtaita ja täällä Andrew majaili suurimman osan ajastaan Miamissa. Andrew sai huoneen 322, kolmannesta kerroksesta ja maksoi siitä 690 dollaria kuussa. Lounaan hän söi yleensä läheisessä italialaisessa ravintolassa.

Ihmisjahti ei estänyt satunnaisia käyntejä homostrip-paikoissa, kuten The Twistissä, joka tanssihalli miehille, joilla on seksuaalisia ajatuksia mielessään. Hän oli kuullut poliisin tarkkailevan noita paikkoja, mutta hän rohkaisi mielensä ja meni etsimään kiinnostavia uroksia, jotka voisi viedä kotiin lempimään. Melkein kuin vaistomaisesti, hän käytti valeasuja. Joskus hän ajeli säärensä ja pukeutui naisten vaatteisiin kiihottaakseen sellaisia miehiä, joiden silmä lepäsi transvestiiteissä. Hän ajeli hiuksensa, piti jonkin aikaa irokeesiakin. Päivänvalossa hän pukeutui aurinkolaseihin ja lippikseen ja piti valkoisia khakeja tai shortseja, sekoittuen auringonpalvojien joukkoon. Kun kansallinen media kyllästyi ihmettelemään, missä Andrew Cunanan oli, ja uutisotsikoihin tuli muita aiheita, Andrew kävi uskaliaammaksi. Hän kävi usein ulkona vaivautumatta meikkaamaan, kävi tenniskentillä päivisin ja ranskalaisissa ravintoloissa iltaisin.

Mutta hänen aivonsa eivät koskaan olleet joutilaana. Siellä vellova itiö paloi ja jatkoi kasvamistaan. Kuin olisi kokoajan vartiossa, hän ei lepäillyt laakereillaan, vaan unelmoi seuraavasta valloituksesta. Mahtavasta valloituksesta, johon FBI ei ollut valmistautunut, ja hän tiesi, ettei se ollut. Iltapäivisin hän käveli pitkin 11th Streetiä ja pysähtyi korttelin päähän merestä, jonka edessä siinsi Gianni Versacen kartanon julkisivu, toivoen, että näkisi vilauksen miehestä, jonka aikoi tappaa. Yksi vilaus oli ainoa, mitä hän tarvitsi.

Versace

"Älykkään ääni on pehmeä ääni, mutta se ei lepää, ennen kuin sitä kuunnellaan."
- Sigmund Freud

Gianni Versacen nimi on synonyymi uudelle suunnalle nouveau pukeutumista, jonka hän loi: se on tehty glamourista ja loistosta. Köyhyydessä Calabriassa, Italiassa syntynyt Versace toi uuden käsityksen muodista käyttäen naisellista muotoa sen täydellisessä aistillisuudessa ja sai maailmanlaajuista huomiota. Koska hänen tyylissään oli eroottisuutta, hänellä oli tietysti niin arvoistelijansa kuin innokkaat seuraajansa. Mutta hänen nahkavaatteitaan ja paljastavia kaula-aukkoja halveksuvat feministit toivat Versacen töille tahattomasti julkisuutta ja sitä kautta positiivista huomiota.

"Versace vähät välitti niistä, jotka sanoivat hänen muodissaan olevan huono maku, kuten monet sanoivat kun hän esitteli sadomasokistisen mallistonsa yhdessä suuressa muotishow'ssa", Wensley Clarkson sanoo. "Hänen vaatteidensa tukimies-[pelaaja amerik. jalkapallossa]tyyliset olkapäät, nastoitetut nahkavaatteensa ja kukkaprinttinsä ihastuttivat yhtä monia kuin kauhistuttivatkin."
90-luvun puolivälissä Versace-merkki valloitti muotidesing-maailmaa. 1995 Versace tienasi 900 miljoonaa vuodessa." Elokuvatähdet, kuninkaalliset ja rock-ikonit käyttivät hänen vaatteitaan suurimmissa gaaloissa. Monet heistä, kuten prinsessa Diana olivat hänen läheisimpiä ystäviään.

Signor Versace oli juuri päättänyt paljon uutisoidun ja onnistuneen Euroopan kiertueen, kun hän ja hänen seurueensa promoottoreita ja henkivartijoita saapuivat Miami Beachiin 12. heinäkuuta. Kiireisen aikataulun rasittama Versace kertoi työtoverilleen, että suunnitteli "rauhoittuvansa ja nauttivansa enemmän yksityisyydestä". Hän oli 50-vuotias ja ansaitsi rauhallista aikaa nauttiaakseen vielä maailmasta.

Andrew Cunanan meni etsimään häntä yläluokkaisista homobaareista, joissa Versacen tiedettiin käyvän mielellään rentoutumassa. Hänen lempipaikkojaan olivat The Twist, the KGB Club ja Liquid. Uskotaan, että joka aamu Andrew käveli jalkakäytävää Versacen rautaporttien ja Ocean Driveen vievän 11th Streetin välillä, jossa sijaitevalla News Cafella julkkis usein kävi juomassa suosikki gourmetkahviaan. Näillä reissuilla Versace oli yleensä yksin.

Aamulla 15. heinäkuuta -97 Andrew hiippaili Versacen perässä ja seurasi tätä tämän kotiin News Cafesta. Mitä Andrewilla tarkalleen oli Versacea vastaan? Luoja yksin tietää. FBI on esittänyt teorian, että hän olisi halunnut töihin Versacen malliksi, mutta tämä ei suostunut.
Kun Versace työnsi avaimiaan porttiin herraskartanon ulkopuolella, Andrew astui hänen taakseen ja ampui kaksi .40 kaliiberin luotia hänen päähänsä.

Niin kaukana, niin lähellä

Lehdistö villiintyi heti Versacen murhaan jälkeen. Three Month Feverin kirjoittaja Gary Indianan mukaan "Tappaja, joka laajalti ignoorattiin kun hän tappoi Minnesotassa ja New Jerseyssä, tuli nyt yhtäkkiä pirulliseksi ikoniksi amerikkalaisen julkkiksen sirkuksessa, ja suunnilleen kaikki tiedonmuruset hänestä, niin todet kuin valheellisetkin raportoitiin yhdessä uusien tuottajien kirjon myötä. Cunananin elämä muuntui täysin... pahuuden täyttämäksi tarinaksi: rumaa seksiä, huumediilausta, prostituutiota, jne..."

Koska media seurasi tapahtumaa niin kiihkeänä, Miami Beachin poliisjaoston ja Federal Bureaun tutkinnan jokaista askelta seurauttiin silmät ymmyrkäisinä ja tuloksia odoteltiin henkeä pidätellen. Toimittaja Maureen Orth sanoi tämän ajojahdin olevan "verrattavissa siihen, kuinka assasiini James Earl Ray metsästi Martin Luther Kingiä". Tuhansia FBI-agentit kutsuttiin rikospaikalle ja paikallinen poliisi unohti kaikki muut tehtävänsä kuin Cunananin.

Viranomaisten kaikkia liikkeitä tarkkailtiin, kaikkia umpikujia liioiteltiin ja kaikkia epäonnistumisia pilkattiin. Se suunnattomuus, mitä oli tapahtunut muoti-idolin uskomattomassa ja järjettömässä kuolemassa, ja se, ettei
Andrewia millään löydetty kakofonian ja hämmennyksen keskellä, herätti viranomaisiin kohdistuvaa pilkkaa. Ikävä kyllä, jotkin näistä virheistä, jos niiltä olisi vältytty, Versace olisi ehkä elossa.

Yhteen aikaan Cunanan nähtiin Miami Beachilla ennen murhaa. Näköhavainnot eivät jääneet pelkiksi epäilyiksi, vaan ne vahvistettiin. Eikä kansalaisia silti varoitettu. Kun tämä seikka pääsi julkisuuteen, kaupunki inhotti erityisesti homoyhteisöä, olihan tappaja yksi heistä. Miksi ketään ei varoitettu, se jää mysteeriksi.

"Itseasiassa Cunanan tuli lähemmäksi kiinni jäämistä juuri neljä päivää ennen Versacesin murhaa", Time-lehden Richard Lacayo informoi meitä. "Voileipäkaupan työntekijä G. Kenneth Brown tunnisti tuna sub-voileivän tilaajan Cunananiksi. Brown kävi kertomassa keittiöön, mitä oli tilattu, ja soitti hätänumeroon. Poliisi lähti matkaan, mutta kun Brown oli yhä puhelimessa, työkaveri otti asiakkaan rahan... ja tahattomasti päästi tämän lähtemään."
William Reesen Chevrolet-lava-auto, jonka Andrew ajoi New Jerseystä ja jätti julkiselle autotallille lähelle hotelliaan, tunnistettiin vasta sitten kun Versace oli tapettu; auto oli jätetty sinne yli kahdeksi kuukaudeksi, paikoilleen. Tarkkaavainen ja vihainen yleisö vaati saada tietää, miksei poliisi ollut tutkinut selvästi hylättyä ajoneuvoa ja mikseivät he olleet tarkistaneet jokaista autotallia, jokaista kujaa, jokaista kadunkulmaa etenkään, kun oli osoittautunut todeksi, että Cunanan oli kaupungissa läsnä.

Mutta kaikkien Cunananista kertovien kirjojen mukaan, omituiset möhläykset, niistä vakavimmat, liittyivät poliisin puutteelliseen valvontaan. Ilman niitä virheitä Andrew olisi melkein pidätetty ja Versace pelastunut.
7. heinäkuuta, kahdeksan päivää ennen kuin Andrew iski, hän huomasi olevansa rahapulassa.
Hän pysähtyi Beachin Panttauskaupan kassalle myydäkseen yhden kultakolikoista, jotka oli varastanut Lee Miglinin kotoa Chicagosta. Konttoristi antoi hänelle siitä 200 dollaria. Mutta käytäntö oli, että hänen täytyi esittää henkilöllisyytensä, antaa allekirjoitus ja sen hetkinen asuinpaikkansa, eikä hän voinut valehdella niistä, jos halusi saada rahat. Hän pidätteli hengitystään, antoi kaksi henkilöllisyystodistusta, kirjoitti oikean nimensä ja antoi osoitteekseen Normandy Plaza Hotelin.

Panttauskonttori sitten faksasi henkilöllisyystodistuksen Miami Beachin poliisille.
Syy tähän menettelytapaan oli se, että näin poliisi sai luettelon kaikista, jotka tekivät rahasiirtoja. Poliisillahan oli tietysti tiedot kaikista sen hetkisistä karkulaisista ja näin poliisi saattoi katsoa, oliko samoja nimiä rahasiirron tehneissä. Oli miten oli, tuo konttoristi lähti kipin kapin lomalle ja Andrewin henkilöllisyystodistukset lojuivat sen aikaa hänen työpöydällään. Ne tulivat päivänvaloon vasta jokusia tunteja sen jälkeen, kun Versace oli kuollut.
"Virheiden komedia" (lainaus Wensley Clarksonilta) jatkui. Kun panttauskaupan konttoristi oli osannut kertoa, missä Andrew oli majaillut, SWAT-tiimi hyökkäsi huoneeseen, jossa tappajan oletettiin ollleen. Asumus oli vain tyhjillään. Mutta kaksi päivää myöhemmin hotelli tajusi olleensa tollo: he olivat antaneet FBI:lle väärän ovinumeron! Vasta sitten hotelli tajusi ohjata FBI:n huoneeseen numero 322, Viranomaiset lähtivät etsimään merkkejä Cunananin toimista, mutta kuten kaikki olivat osanneet odottaa, mies oli ehtinyt paeta jo aikoja sitten.

Jos FBI tuntisi paremmin Etelä-Floridan homomaailman, esimerkiksi Andrew Cunanan Top Ten-etsitty rikollinen ei olisi voinut koskaan elää vapaasti Normandy Plaza-hotellissa lähes kahta kuukautta tai jättää varastetun punaisen auton viikkokausiksi parkkihalliin. Koska näin kuitenkin kävi, kansainvälinen ihmisjahti, joka maksoi miljoonia, tuotti vähän tulosta."

Maureen Orth ylisti FBI:n aggressiivisuutta heidän Andrew-jahdissaan, mutta tuo esiin, että he eivät tehneet kaikkea oikein. Hän siteeraa FBI agentti Kevin Rickert "Karkulaisten jahtaajaryhmästä", joka sanoi hänelle, "Tutkinnassa ei ollut monia onnistumisia, koska emme koskaan olleet erityisen lähellä häntä. Emme koskaan päässeet kannoilleen."
Rickert puhuu tietysti metaforia käyttäen, koska FBI itseasiassa löysi miehen 23. heinäkuuta -97, kahdeksan päivää muotimiehen murhan jälkeen. Sinä iltapäivänä, portugalilainen talonmies teki parhaillaan rutiinikierroksiaan pitkin snobistista Indian Creek kanaalia tarkastaakseen asuntolaivan, jonka omisti hänen pomonsa, saksalainen miljonääri Torsten Reineck. Reineck ei ollut kotonaan, sillä hän oli katsomassa Las Vegasin nähtävyyksiä. Talonmies huomasi yksityisasunnon oven olevan raollaan ja päätti mennä tutkimaan. Ensin mikään ei vaikuttanut olevan vinossa avarassa olohuoneessa, mutta yläkerrassa hän huomasi yhtäkkiä olevansa nenäkkäin säikähtäneen nuoren miehen kanssa, joka talonmiehen nähtyään juoksi herra Reinecksin makuuhuoneeseen ja läimäisi oven kiinni perässään. Nopeaälyinen portugalilaismies tajusi, että tässä oli karkulainen, jota FBI etsi. Hän meni ulos ja kertoi asiasta poliisille.

Reinecksin asuntolaiva (Miami PD)

Muutamassa minuutissa asuntolaiva oli piiritetty. Neljäsataa FBI agenttia ja poliisimiestä ottivat paikan laiturilta, kun tarkka-ampujat asettuivat ympäröivien asuntojen ikkunoille; poliisiveneet pyörivät ja helikopterit hurisivat katon yläpuolella. Viranomaiset kävivät toimeen. Kolmen tunnin ajan FBI hiippaili lähemmäs, aseistautuneina, valmiina tappamaan jos tarve vaati. Kun Andrew ei suostunut vastaamaan käskyihin tulla ulos kädet ylhäällä, käsky hyökätä annettiin klo 8:15. Viskottuaan kaasukranaatteja sisään ikkunoista agentit rynnivät sisään olettaen tapaavansa hullun asemiehen sisältä. Mutta eivät tavanneet.

Kun agentit olivat katsoneet, ettei alakerrassa ollut ketään, he siirtyivät yläkertaan sormien täristessä aseiden liipasimilla. He tulivat portaiden yläpäähän ja hajaantuivat yläkerran tiloissa.
Hiljaisuus... ei mitään... ei ketään. Juuri kun he luulivat, että Andrew Cunanan oli taas päässyt pakoon heidän nenänsä edestä, he löysivät hänet.

Hän makasi lattialla, sängyn vieressä, Jeff Trailin Golden Saber-pistooli kädessään. Hänen aivonsa olivat olleet täynnä pimeitä ajatuksia, jotka nyt läikkyivät itseaiheutetusta reiästä juuri oikean korvan yläpuolelta.

Poliisinainen tutkii Cunananin ruumista asuntolaivan makuuhuoneessa (Miami Police Dept)

Miksi?

"Yhtään kysymystä ei ole koskaan asetettu
ennen kuin se on asetettu oikein"
- Ella Wheeler Wilcox

Andrew Cunanan kuoli jättäen jälkeensä tuskallisen, ahdistavan hiljaisuuden. Kuin painajainen, joka on liian todellinen haihtuakseen aamun sarastaessa, hänen kuolemansa ei saanut ketään huudahtamaan hallelujah, ei tuottanut sankareita, eikä etenkään viisautta. Joskus painajaisten syiden jäljille voi päästä. Mutta mikä motivoi Andrew Phillip Cunananin helvettillisiä unelmia? Tiesikö hän itsekään? Wesley Clarkson kirjassa Death at Every Stop kerrotaan useiden psykiatrien ja kriminologien näkemyksiä siitä, mikä on voinut laukaista Cunananin rikosvimman. Monet heistä myöntävät, ettei hän sovi "spree killer"- tai "sarjamurhaaja"-nimikkeiden alle. Tässä joitain heidän merkintöjään, jotka eivät ainoastaan tutki mahdollisia motiiveja, vaan myös auttavat ymmärtävät Andrew Cunananin sekaista psyykettä.