Jean Harris - tyttökoulun vihainen rehtori

Huumepiippujen löytöä

Jean Harris oli Madeiran snobistisen tyttöjen sisäoppilaitoksen rehtori. Hänen korviinsa oli äskettäin kantautunut tieto, että etelä-asuntolassa pidettiin kannabisbileitä, ja että asuntolavalvojan uskottiin olevan mukana niissä. Harris lähetti dekaanin ottamaan asiasta selon.

Dekaanin tilanneraporttia odotellessaan hän päätti hoitaa hiukan henkilökohtaisia asioitaan. Tummine hiuksine, jotka aaltoilivat kevyesti latvoista, vaalea ja hoikka, kuuttakymppiä lähenevä Jean Harris näytti ikäiseltään ja silti aika hyvältä. Hän pirautti Herman Tarnowerille, joka oli hänen pitkäaikainen poikaystävänsä ja samalla lääkärinsä.
69-vuotias Tarnower oli iänikuinen poikamies, jonka Casanova-maine kulki hänen edellään kaljuuntuvasta päästä, nokkamaisesta nenästä ja huomaamattomasta ulkonäöstä huolimatta. Herran vastatessa puhelimeen, Jean ilmoitti, että lääkeet oli loppu - Tarnower oli pitkään määrännyt niitä hänelle krooniseen masennukseen. Mies lupasi lähettää lisää pillereitä ja kyseli sitten joistain kirjoistaan, jotka olivat kadonneet. Kun mies sellaista kysyi, Harris luuli, että häntä syytettiin varastamisesta, mutta hän ei tullut vastanneeksi vielä mitään, kun mies kertoi hänelle, ettei tulisi istumaan hänen vieressään tulevalla juhla-aterialla. Sen sijaan nainen saisi istua silloin pöydässä Tarnowerin ystävien kanssa. Harris sulki luurin tuntien olonsa niin erittäin pettyneeksi kuin torjutuksikin.
Pian hän sai nostaa kapulan taas korvalleen. Oppilaiden dekaani oli löytänyt niin kutsuttuja bongeja, välineitä, joilla tehostetaan marihuanan polttamisen nautintoa, sekä siemeniä ja laittomien kannabiskasvien varsia. Huoneet, josta nuo kirotut löytyvät, kuuluivat neljälle tytölle, jotka olivat aivan koulun parhaimmistoa.

Se oli perjantai, 7. maaliskuuta -80. Kevätloma alkoi seuraavalla viikolla. Opetushenkilökunnan, oppilaskunnan jäsenten ja epäiltyjen tyttönelikön kesken pidettiin hätäkokous. Tytöt kiistivät polttaneensa marihuanaa kampuksella. He vain säilyttivät siellä laillisia tarvikkeita ja nauttivat laittomasta harrastuksesta tytöistä yhden isoäidin luona.
Harris oli saanut lempinimen "Kukkahattutäti Jean" korkean moraalinsa vuoksi.

Hän piti tyttöjen selityksiä häpeämättöminä ja tekopyhinä. Tapaaminen pidettiin äärimmäinen pingottuneessa ilmapiirissä, opetushenkilökunnan uhmatessa oppilaita ja oppilaiden uhmatessa toisia oppilaita, joidenkin sanoessa: "Kaikki tekevät sitä" ja toisten kysyessä: "Jos teitä ei eroteta tämän takia, mitä pitää tehdä, että lentää ulos tästä paikasta?"
Kun äänestys pidettiin, se oli yksimielinen: kaikki neljä teini-ikäistä erotettiin.

Madeiran nelikko

Lääkkeiden puutteesta kärsivä ja poikaystävä- ja työ-ongelmien piirittämä Jean Harris ei saanut sinä yönä unta. Seuraavana päivänä järkyttyneet vanhemmat uhmasivat ylirasittunutta Madeiran johtajaa. Äidit ja isät, jotka maksoivat 30 000 dollaria vuodessa high school-ikäisten lastensa koulutuksesta, näkivät nyt sen kaiken menneen hukkaan, eivätkä he säästelleet syyttäviä sanojaan Harrisille.
Yksi äiti sanoi vihaisesti rehtorille, että: "Jos olisin tiennyt, että johdat tätä koulua omalla Gestapollasi, en olisi koskaan lähettänyt tytärtäni tänne!" (Gestapo = natsi-Saksan pelätty poliittinen turvallisuuspoliisiorganisaatio.)

Madeira-koulun piha

Perjantaina nähtiin myös oppilaiden kokoontuneen porukalla osoittamaan tukeaan Madeiran nelikolle.
"Me rakastamme teitä, Keri! Kelly! Kathy! Nina!" tytöt huusivat.
Yksi marssin johtajista näki pari opettajaa ja huusi heille: "Te vitun tekopyhät!"
Harris vaati, että tyttö, joka kiljui sen, tuotaisiin rehtorin taloon kampukselle, jossa hän moitti kiivaasti nuorta.
"Kuinka sinä kehtaat puhua tuolla tavalla ihmisille, jotka työskentelevät orjan palkalla, rikkovat selkänsä antaakseen sinulle kiittämättömälle kunnon koulutuksen?" Harris kysyi retorisesti.
Nuori neiti oli selvästi surullinen Harrisin kiihkeän luennon jälkeen. Kun hän lähti huoneesta, akateeminen dekaani, joka liittyi hänen seuraansa, kuiskasi:
"Se on sana 'tekopyhä', jota hän ei voi sietää. Jos olisit kutsunut niitä 'vitun idiooteiksi', hän ei olisi välittänyt niin paljon."

Jean Harrisin mielentila oli todella luisumassa nopeasti. Hän kärsi unettomuudesta, paniikista, oli masentunut ja hämmentynyt. Kuten hän myöhemmin todisti: "Muistan hyvin selvästi lauantaiaamun, jona menin sisään makuuhuoneeseeni ja ulos sieltä monta kertaa. Halusin siivota sen, mutten tiennyt, miten. En osannut päättää, mihin mikäkin menisi. En tiennyt, mikä paperipino menisi minnekin. Pelkän puvun ripustaminen tuntui vaativan enemmän päätöksiä kuin mistä voisin selvitä."

Scarsdalen kirje

Vihaisten teini-ikäisten ja heidän vanhempiensa tapaamisten välissä Jean Harris istui alas kirjoittaakseen Herman Tarnowerille. Siinä hän valitti monista vääryksistä, joista koki joutuneensa kärsimään Tarnowerin takia ja pyysi lääkäriltä parempaa hoitoa. Kirjeestä puskeva raivo ja tuska olivat silmillepistäviä, samoin äärimmäinen viha Lynne Tryforosia kohtaan. Lynne oli nelikymppinen blondi sihteeri, jonka Harris uskoi vieneen hänen paikkansa Tarnowerin sydämessä. Sen takia Harris kuvaili Tryforosia "ilkeäksi, aviorikoksia tehtailevaksi psykopaatiksi". Kirjoittaessaan Tarnowerin kunniaksi pidettävästä juhla-ateriasta Harris vannoi, että olisi paikalla "vaikka se lutka tulisi, en totisesti välitä, jos hän pamahtaisi alasti kakusta tissit suklaaseen kuorrutettuna". Hän kutsui Lynnea toistuvasti "huoraksi" ja "lutkaksi".
Kirjeessään Harris myös väitti kärsineensä hirvittävistä vääryyksistä tämän toisen naisen vuoksi. Rehtori kirjoitti, että Tryforos oli "ottanut ihkauuden yöpuvun, josta maksoin 40 dollaria, ja peittänyt sen kirkkaan oransseilla tahroilla". Hän myös vakuutti, että oli löytänyt yhden mekoistaan töhrittynä ulosteeseen.
Harris kertoi rakastajalleen, että hän, Harris, oli löytänyt tuhottuina vaatteitaan, jotka oli jättänyt Tarnowerin asunnon vaatekaappiin.
"Soitin lutkallesi puhuakseni siitä ja nähdäkseni, mitä hän tekisi asialle ja hän sanoi: 'Leikkelit ne itse ja syytät minua'", Harris kirjoitti.
"Se oli ensimmäinen kerta, kun minulle ilmeni, että ne oli 'leikattu', ei revitty. Vain joku, jonka mieli on hyvin kieroutunut, voisi saada päähänsä, että rahaton nainen tuhoaisi suunilleen kolmasosan vaatekaappinsa sisällöstä saadakseen kiksejä."
Harris väitti edelleen, joitain hänen kalliista koruistaan oli varastettu. Hän oletti, että Tryforos oli varas ja sanoi: "Toivon vain, että jos panttasi ne, sinä saat jotain kivaa 'lahjana', ehkä annoin sinulle kultaiset käsiraudat kaiken jälkeen, tietämättäni."
Harris myöntää, että kirjeessä, jossa hän pilkkasi Tryforosia "epärehelliseksi, tietämättömäksi ja mauttomaksi", hänen omaa käytöstään voisi helposti kutsua "mauttomaksi" ja jopa rikolliseksi. Hän esimerkiksi sanoo, "kahdesti olen ottanut rahaa lompakostasi", ensimmäisellä kerralla maksaakseen tahritusta yöpuvusta ja toisella kerralla korvatakseen töhrityn mekon. Hän myös sanoo, että "tuhosin tai revin kaiken, johon näin huorasi koskeneen tai kirjoittaneen söpön nimensä, myös monet kirjat, jotka olin sinulle antanut."
Kun Tryforos oli valheellisesti (Harrisin mukaan) väittänyt Harrisin soittelevan häirintäpuheluja, Harris teki juuri sen: "Seuraavassa kuussa soitin hänelle lähes joka ikinen ilta vain sinun mädän väitöksesi vuoksi, kun hän istui vieressä antaen sinun tehdä sen."
Jean Harris lähetti tämän oudon ja häiritsevän viestin Herman Tarnowerille kirjattuna kirjeenä, koska muutoin hänen mukaansa hänen lähettämänsä kirjeet eivät usein menneet perille Tarnowerille. Pian tämän jälkeen hän päätti, ettei halunnut miehen sittenkään lukevan sitä ja soitti tälle maanantaina 10. maaliskuuta -80 pyytäkseen häntä tuhoamaan kirjeen heti kun se saapuisi.

Itsemurhan päättäminen

Lauantaina, kirjeen kirjoittamisen ja ahdistuneille ja vihaisille oppilaille puhumisen välissä Jean Harris alkoi laatimaan testamenttia. Hän oli jo jonkin aikaa harkinnut itsemurhaa ja hankkinut aseen tätä synkkää tarkoitusta varten.
Hän ei ollut kuitenkaan tehnyt lopullista päätöstä ennen kuin maaliskuun 10. päivän aamuna, jona hän luki kirjeen oppilaalta, jota oli aiemmin auttanut.
Nuori tyttö kirjoitti, pehmeällä ja ystävällisellä tyylillä olevansa eri mieltä Harrisin kanssa hasista polttaneiden tyttöjen erottamisesta. Tyttö sanoi Jeanille: "Tämä ei ole 'viha' kirje alkuunkaan. Minä olen vain sitä mieltä, että et tee oikein tässä tilanteessa..."
Hän ilmoitti, että koska niin monet Madeiran oppilaat polttivat ruohoa, oli 'tekopyhää' rangaista niin ankarasti vain heistä neljää.
Rehtorin mieli synkkeni monta pykälää alas hänen luettua kirjeen. Hauraassa mielentilassa tämä ystävällinen kritiikki oppilaalta, josta hän piti kovasti, vertauskuvallisesti katkaisi kamelin selän.
Jean Harris päätti tappaa itsensä.
Ennen kuin hän kuoli, hän halusi tavata miehen, joka oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Hän soitti tälle, mankuen, että saisi tavata sinä iltana. Mies yritti torjua hänet, sanoen, että olisi mukavampaa puhua seuraavana aamuna.
Hän aneli vielä lisää ja mies lopulta myönsi luvan.

Rauhallisesti, seesteisesti, uskoen, ettei omannut mitään tulevaisuutta, samalla ajatellen, ettei hänellä ollut huolia, hän ajoi viiden tunnin matkan Herman Tarnowerin kotiin. Hän suunnitteli nauttivansa joistain viimeisistä hetkistään pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa, kertomatta tälle itsemurha-aikeista ja menevänsä sitten lampeen, joka oli Tarnowerin mailla. Lammen keskellä oli minisaari, jossa istui Buddha-patsas, jonka Tarnower oli tuonut kotiin Kiinan matkaltaan. Jean piti kovasti pikkulammesta ja sitä ympäröivästä alueesta sen luonnollisen kauneuden ja tasapainon takia. Siinä ihanassa lammessa hän aikoi ampua luodin päänsä läpi.
22:00:n jälkeen nainen saapui rakastajansa kotiin ja astui sisään autotallin läpi. Hän kantoi käsilaukkua, jossa oli ladattu ase, sekä kukkakimppua, kavutessaan ylös portaita. Hän löysi Hermanin sininen pyjama yllään käpertyneenä vuoteeseen.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, riippuu siitä, uskooko Jean Harrisin versioon yöstä vaiko syyttäjän.
Harrisin version mukaan hän tervehti miestä ja tämä äksyili: "Jeesus, Jean, nyt on keskiyö!"
Nainen sanoi, ettei aikonut viipyä kauan.
"Minä tulin vain hetkeksi puhumaan sinulle".
"No, en minä ala puhumaan kellekään keskellä yötä!" hän karjui ja sulki päättäväisesti silmänsä.
"Toin sinulle kukkia", Harris kuiskasi toiveikkaasti.
Tarnower ei suonut hänelle huomiota.
"Etkö puhuisi minulle ihan vähän?" nainen pyyteli.
Hän ei halunnut kuolla ennen kuin kuulisi lämpimiä ja rauhoittavia sanoja tältä.
Hän ei edelleenkään suonut naiselle huomiota.
Taas Jean rikkoi hiljaisuuden.
"Jätin shaalin tänne", hän sanoi.
Hän jätti käsilaukun ja kukat Hermanille ja meni pukeutumisalueelle, josta hän haki shaalin.
Sitten hän suuntasi kylppäriin. Käynnistäessään valot, äkillinen raivo otti hänestä vallan. Hän näki negligen (naisten yöasuun kuuluva esine) ja tohvelit, joita hän ei tunnistanut sekä laatikon pinkkejä papiljotteja, jotka olivat liiankin tuttuja. Nämä olivat Lynne Tryforosin tavaroita.
Harris huusi ottaessaan negligen ja juoksi takaisin makuuhuoneeseen, jossa hän viskasi sen matolle. Sitten hän palasi kylpyhuoneeseen ja paiskasi papiljottilaatikon avoimesta ovesta ulos. Kovaääninen rysähdys kuului laatikon hajottaessa pukeutumispöydän ikkunan.
Hän kiljui edelleen kun Tarnower, nyt sängystä ylös nousseena läimäisi häntä suulle, todella kovaa. Jean lensi takaisin kylppäriin, jossa hän otti korulaatikon ja paiskasi sen omaa ikääntyvää kuvajaistaan vasten, hajottaen peilin. Taas lääkäri löi häntä kovaa, suuhun.

Yhtä äkkiä kuin Jean Harrisin raivo oli alkanut, se laantui ja itsemurhan henki otti sen paikan. Hän vajosi alas Herman Tarnowerin eteen ja sanoi: "Lyö minua uudestaan, hei. Tee se niin kovaa, että kuolen."
"Lähde pois täältä", hän vastasi. "Olet hullu."
Kun hän ymmärsi, että Tarnower ei löisi häntä "tarpeeksi kovaa tappaakseen", Jean sanoi: "Okei, teen sen itse".
Hän veti esiin aseen käsilaukustaan ja suuntasi sen kohti ohimoaan. Mies löi hänen kättään ja ase laukesi, haavoittaen Tarnowerin kättä.
"Jeesus Kristus, katso, mitä olet tehnyt!" hän huusi veren virratessa käsivarrestaan. Haavoittunut lääkäri ryntäsi kylpyhuoneeseen ja itsetuhoinen rehtoritar ryömi pistoolia etsimässä. Hän ei löytänyt sitä ja paniikki valtasi hänet. Lopulta hän löysi aseen yhden pedin alta ja sukelsi hakemaan sitä. Aikoessaan nostaa sen taas päänsä kohdalle, äkillinen, hirveä kipu käden yläosassa sai sen putoamaan. Sen kivun aiheutti Herman Tarnowerin voimakas puristus.
Tarnower istui sitten sängyn reunalle, hänen haavoittunut kätensä oli paketoitu pyyheliinaan, joka muuttui kovin tumman punaiseksi hänen verestään. Hän piteli kättään yhdellä kädellä ja toisella painoi summeria kutsuakseen keittäjänsä/taloudenhoitajansa ja hovimestarinsa/puutarhurinsa, joka oli palvellut häntä uskollisesti vuosia, Suzanne ja Henri Van der Vrekenin.
Jean Harris oli nyt aivan hurjistunut.
"Hei, pliis, anna minulle ase!" hän rääkäisi. "Anna minulle ase tai ammu minut itse, mutta Kristuksen nimeen, anna minun kuolla!"
Edelleen rakastaja kutsui häntä "hulluksi" ja käski poistua.

Tässä vaiheessa Jean Harris sanoo kärsivänsä amnesiasta. On ajan jaksoja, joista hän ei muista, mitä silloin on tapahtunut, mutta hän uskoo, että hän tarttui aseeseen ja avasi tulen haavoittaen Herman Tarnoweria. Hänen muistinsa palautuu hetkeen, jona he kaksi taistelivat aseesta ja Harris tunsi vatsassaan jotain todella kovaa ja kiinteä vatsassaan. Ajatellen, että se oli ase, hän painoi laukaisimesta ja kuului kova "bäng" ja Harris ajatteli, että se ei sattunut yhtään!
Ja siihen oli hyvä syy, ettei sattunut yhtään - hän oli nimittäin juuri ampunut lääkäriä neljännen kerran.
Kun hänen haavoittunut poikaystävänsä polvistui makuuhuoneensa lattialle, ähkien kivuista, Harris yritti taas tappaa itsensä. Hän osoitti päätään aseella, painoi liipasimesta ja kuuli harmittoman klikkauksen tyhjästä kotelosta. Hän yritti hurjistuneena poistaa käytettyjä patruunoita voidaakseen ladata aseen uusiksi. Hän pinkaisi kylpyhuoneeseen, pamautti aseen päätä ammeeseen siinä toivossa, että käytetyt patruunat siten siirtyisivät paikaltaan. Toivo oli turhaa ja hän vain päätyi rikkomaan osan aseesta. Lopulta hän kiinni huomionsa mieheen, joka oli saanut luodeista selkäänsä ja sitten huusi: "Käynnistääkö joku herran jumala valot! Tarvitsen apua!"

Syyttäjällä on erilainen näkemys Herman Tarnowerin ennenaikaiseen kuolemaan. Hän teorisoi, että Jean Harris kävi nukkuvan miehen ylle, joka turhaan nosti kätensä torjuakseen luodin. Harris ampui taas kahdesti ja sitten juoksi kylpyhuoneeseen, jossa hän heitti Lynne Tryforosin tavarat ympäriinsä.
Riippumatta siitä, miten kaikki oikeastaan tapahtui, Herman Tarnower kesti neljän luodin haavat (oikeastaan kolme luotia todella juuttui hänen kehoonsa). Hän kuoli sinä yönä. Jean Harris, tyttöjen sisäoppilaitos Madeiran rehtori, joka oli nimetty Kukkahattutäti-Jeaniksi tiukan moraalikoodistonsa vuoksi, pidätettiin murhasta.

Tohtori Tarnowerin monille tärkeille ystäville ja potilaille soiteltiin huonoista uutisista. Rikas Peg Cullman, jonka aviomies oli pitkään ollut Tarnowerin kaveri ja potilas, oli lomailemassa aurinkoisella Barbadoksella, kun hän sai varhaisen puhelun: "En halunnut sinun kuulevan sitä radiosta, mutta Hi'sia on ammuttu ja ne ovat ottaneet Jean Harrisin kiinni."
"Voi luoja", hän henkäisi. "Se on vihdoin tapahtunut."
Väistämättömyyden tuntu tuossa viimeisessä lauseessa sopii oudosti, sillä
tragedian juuret menevät syvälle näiden kahden yksilön taustoihin, henkilöiden, jotka näyttivät ulkoisesti onnistuneilta, mutta joilla monet asiat olivat pielessä.

Tyttö nimeltä "Struvie"

Jean syntyi vuonna 1923 Albert ja Mildred Struvenille, varakkaalle pariskunnalle Clevelandin lähiöön. Heillä oli neljä lasta, kolme tyttöä ja nuorimmaisena yksi poika. Jean oli toinen lapsi.
Kuusi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä Albert Struven kohosi korkealle neljä jalkaa ja yksitoista tuumaa pitkästä vaimostaan. Onnistunut insinööri kohosi myös hänen ylleen persoonallaan, ollen vanhanaikainen ja dominoiva mies. Hänet tunnettiin hyvin älykkäänä, mutta huumorintajuttomana ja häntä oli vaikea miellyttää, vaikka vaimo ja tyttäret yrittivät uljaasti niin tehdä. Hänellä oli kauhea temperamentti, hän huusi raivoisasti ja oli kerran sairaalahoidossa kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi.

Kun isä teki pitkiä työpäiviä ja elätti perhettä, lasten kasvatuksen hoiti lähinnä äiti. Mildred Struven oli kristillisen tieteen kannattaja. (Uskonnollinen yhteisö, joka korostaa voimakkaasti parantamisen merkitystä henkisin keinoin, toim. huom.) Kun lapset olivat sairaina, heille rukoiltiin, luettiin ja rakastavasti rauhoiteltiin mieluummin kuin lääkittiin. Mildred vei kerran poikansa, pienen Bobbyn kerran sairaalaan, koska tämä ei näyttänyt parantuvan vesirokostaan. Tämä osoittautui onnekkaaksi ratkaisuksi, sillä lääkärit arvelivat, että sairaus olisi saattanut tappaa pojan.
Uskonto näyttää olleen jotain, mikä jakoi perhettä kahtia, sillä siinä missä äiti kannatta kristillistä tiedettä, lapset kävivät episkopaalisessa kirkossa. Luultavasti tässä, kuten useimmissa asioissa, isällä oli viimeinen sana. Struvenin kotitalous, kuten useimmat perheet alueella, oli voimakkaasti patriarkaalinen.

Nuorta Jeania pidettiin hyväkäytöksisenä ja valoisana lapsena. Hän osoitti varhain oikeudenmukaisuutta ja itsepäisyyttä kiehuvan temperamentin kera. Isänsä lailla häntä kutsuttiin "Struvieksi."
Struvie oli klassinen menestyksekäs suorittaja, aktiivinen oppilashallituksessa ja luokkapeleissä. Hän sai hyviä arvosanoja, mutta hänellä oli vaikeuksia tavaamisessa. Hän nautti musiikin kuuntelusta ja tanssimisesta, luistelusta ja heinäkyydeillä käymisestä (eräänlaista huviajeluilla käymistä kärryissä, vaunuissa, tms).
High schoolin ensimmäisenä vuonna Struvie voitti kirjoituskilpailussa, mikä tuntuu oudosti, jopa synkästi enteilevän tulevaa. Se oli otsikoitu "Mies, jonka otin itsestäänselvyytenä" ja oli tarkoitettu kunnianosoitukseksi Jean Harrisin isälle ja oli osittain inspiroitunut Clarence Dayn siihen aikaan huippusuositusta teoksesta Life With Father.
Hän kirjoitti: "Oi, hra Päivä, olisipa minulla sinun kykysi kertoa tarina samaa ansaitsevasta isästä!... Minulla ei ole kykyä tuoda sitä esiin. Tai ehkä tämä ymmärrys ei ole pelkästään isän arvostamista, vaan askel kohti miesten arvostamista yleensä. On mahdollista, että jonain päivänä aiheeni tulee olemaan, ei 'Mies, jonka otin itsestäänselvyytenä', vaan 'Mies, joka ottaa minut itsestäänselvyytenä'".

Jean Struven lähti maineikkaaseen kouluun Smith Collegeen. Siellä hän säteli, opiskeli pääaineenaan taloutta ja valmistui magna cum laudeksi vuonna -45. Hän piti kovasti geologiasta ja taiteen historiasta ja aina kannusti muita ottamaan sen kaltaisia tunteja. Pian valmistumisen jälkeen hän avioitui Jim Harrisin kanssa, joka oli komea laivastoveteraani, joka työskenteli liikevaihtoinsinöörinä ja nautti ulkoilusta. Kaksikko syöksyi suinpäin kotielämään, Jim hoiti puutarhaa, ikkunoita ja pesi mielellään autoa viikonloppuisin, Jean laittoi ruokaa ja siivosi innokkaasti ja energisesti ja melko usein maalasi seiniä. Hän teki työtä koulussa opettajana avioliiton muutamana ensimmäisenä vuonna, kunnes päätti lopettaa ja omistautua kokopäiväisesti kotivaimoudelle.
Heidän ensimmäinen lapsensa David Harris syntyi vuonna -50 ja toinen ja viimeinen Jimmie Harris, kaksi vuotta myöhemmin. Vaikka äiti oli kiireinen hoitaessaan kahta niin pientä lasta, hän löysi tavan ihailla taaperoita tuomalla perheelle lisätuloja aloittamalla kotipäiväkodin.

Harrisin perheen onni ei kestänyt kauaa. Kun lapset kasvoivat, Jean ja Jim alkoivat taistella ja ehkä vielä pahempaa, kävivät läpi vaiheita, jolloin heillä oli hyvin vähän sanottavaa toisilleen. Ei ollut mitään dramaattisia hetkiä, ei "toista miestä" tai "toista naista", vain syöpymisen tunne, kunnes vuonna -64 Jean päätti lopettaa sen. Hänen eronsa oli lopullinen seuraavana vuonna ja Jean Harris oli nyt mitä viehättäin ensimmäisen luokan opettaja ja kahden lapsen eronnut äiti.
Pian läheinen ystävä nimeltä Marge Jacobson soitti ja kertoi Jeanille innostuneesti: "Minulla on sinulle kundi", ja esitteli tämän tohtori Herman Tarnowerille.

Herman Tarnower

Herman Tarnower syntyi Brooklynissa vuonna 1910, juutalaisille maahanmuuttajille Dora ja Harry Tarnowerille Amerikkaan. Vanhemmat jumaloivat ainoaa poikaansa neljästä lapsestaan. Reippaan ja älykkään pojan odotettiin tekevän rahavaikeuksista kärsivän perheensä ylpeäksi. Hermania muistutettiin usein dollarin arvosta ja säästeliäisyyden tärkeydestä. Atleettinen ja terävä teini-ikäinen Herman loisti biljardissa ja korttipeleissä ja käytti voittorahansa opiskeluihinsa Syracuse yliopistossa.
Ensimmäinen vuosi oli tuskallinen, koska muut oppilaat pilkkasivat häntä selvästä brooklynin aksentista. Herman syöksyi puhekurssille, kunnes hänen äänessään oli "puhdistunut" nuotti, jotta ne, jotka hän halusi kavereikseen, hyväksyisivät hänet.
Tarnower, joka ei koskaan karsastellut riskien ottamista, matkusti peukalokyydillä, kunnes sai ensimmäisen autonsa. Hän kertoi Jean Harrisille viettäneensä collegeaikojen kesälomansa liftaamalla kaikkialla ympäri maata.

Lääketiede oli aina hänen tavoitteensa ja Herman, jota usein kutsuttiin nimellä "Hy", oli niin edistynyt, että päätti esilääketieteellisen harjoittelunsa kahdessa vuodessa, puolessa siitä ajasta, jonka se yleensä vie. Kun Herman oli Euroopassa jatko-opiskelemassa lääketieteitä, Harry Tarnower sai kuolettavan sydänkohtauksen. Hänen äitinsä antoi pojalle 5000 dollaria miehensä henkivakuutuksesta aloittaakseen pojan lääketieteen toimet. Palatessaan Herman tuki äitään, jolta puuttui kykyjä ja kokemusta tehdä työtä kodin ulkopuolella, naisen kuolemaan saakka.
Herman Tarnower tiesi täsmälleen, mitä elämältä halusi. Hänelle oli ensisijaisen tärkeää päästä lääkäriksi yhteiskunnan korkeammalle tasolle. Toteuttaakseen haavensa hän aloitti kardiologiaan ja sisäiseen hoitoon erikoistuneet toimet Scarsdalessa ja New Yorkin White Plainsissa.

Sitten Toinen maailmansota syttyi ja Herman Tarnower liittyi Yhdysvaltojen Lääketieteen armeijakuntaan Louisvilleen, Kentuckyyn, jossa hän sai pian mainetta erinomaisena lääkärinä. Häntä siirrettiin kolme kertaa eri armeijasairaaloihin, joissa häntä aina kunnioitettiin lääkärinä suuresti. Fort Knoxin armeijasairaalassa hänestä tehtiin lääketieteellisten palvelujen päällikkö. Hänet ylennettiin luutnantiksi, sitten kapteeniksi ja lopulta majuriksi. Hänet valittiin toiseksi vain kahdesta lääkäriksi, jotka suuntasivat tutkimaan mahdollisia säteilyn jälkivaikutuksia, säteilyn, josta siviilit Nagasakissa olivat saaneet kärsiä.
Pian Nagasakin tutkimuksen mukaan Tarnower jätti palveluksen ja palasi Scarsdaleen perustaakseen Scarsdalen lääketieteen keskuksen. Myöhemmin hän aloitti kardiologisen keuhkolaborotorion osavaltiosa Albanyn ja New York Cityn välissä ja aloitti sydänosaston White Plainsin sairaalassa. Hänet nimettiin lääketieteen johtajajaksi suurissa yrityksissä, kuten Nestléssa. Vaikka jotkut lääkäritoverit kritisoivat häntä, useimmat kollegat ja lähes kaikki potilaat pitivät häntä loistavana. Lähes kukaan ei kyseenalaistanut hänen omistautumistaan lääketieteelle ja potilaat muistivat hänet lämpimänä kaverina, joka kertoi huonot uutiset pehmeästi.
Hänen lompakkonsa lihosi potilaiden lisääntymisen myötä ja hän alkoi käyttäytymään koppavasti sosiaalisissa tilanteissa. Hän keräsi mainetta ylimielisenä ja mahtailevana, sillä työajan ulkopuolella hän vaikutti muiden mielestä kylmältä tyypiltä. Tohtori Tarnower rakasti pitää prameita päivälliskutsuja monille varakkaille ystävilleen (jotka olivat usein hänen potilaitaan) ja kävi mielellään kalassa, metsästämässä, pelasi korttia ja matkusti.
Läpi aikuisikänsä Herman Tarnower oli promiskuiteettinen, nautti seksistä kaikkien halukkaiden naisten kanssa, jotka olivat vähänkin viehättyneet häneen. Toisin kuin monet promiskuiteettiset miehet, hän ei kuitenkaan ollut pettäjä, eikä luvannut uskollisuutta kellekään naiselle, jonka kanssa jakoi sänkynsä, eikä ollut mustasukkainen, eikä omistushaluinen.

Jean ja Hy osio

Jean Harris ihastui Hyhyn, tämän itsevarmuuteen ja jopa röyhkeään ja itsevarmaan tyyliin. Harris sanoi, että tehdessään työtä "miesten maailmassa", jossa hänen täytyi olla pätevä ja tehokas, hän himoitsi yksityiselämässään alistuvaa, jopa masokistista roolia. Vanhanaikaisena, seksistisenä Tarnower oli aina tyttöystäviensä "pomo". Hy näytti yhtä rakastuneelta Jeaniin ja kitsas lääkäri oli luonteelleen epätyypillisesti antelias ja hellä tälle, lähetti tälle lahjoja - kirjoja ja kukkasia - ja ylisti tätä. Pian nuo kaksi nähtiin kaupungissa, lounastamassa hienoimmissa ravintoloissa ja tanssimassa yötä myöten.

Vuonna 1967 Hy yllätti kaikki ystävänsä kosimalla Jean Harrisia, joka suostui innoissaan. Vielä enemmän kaksikon ystävät yllättyivät siitä, että häät siirrettiin tuonnemas - Jeanin tahdosta! Jean selitti ystävälleen vain, ettei halunnut ottaa teini-ikäisiä poikiaan pois koulusta ja siirtää heitä toiseen. Hän uskoi, että se olisi heille liian iso mullistus. Toinen syy, ehkä "oikea" motiivi sille, miksi hän sittenkin kieltäytyi astumasta alttarille, oli, että Jean "ei ollut täysin varma halusiko luopua omasta itsenäisyydestään", kuten kerrotaan Shana Alexanderin kirjassa Very Much A Lady.
Kesä saapui ja Harrisin poikien koulun lukukausi loppui, ajatus avioliitosta oli alkanut pelottaa Tarnoweria. Hänelle on nostettava hattua siitä, että hän ei yrittänyt roikkua Harrisissa, vaan käski tämän alkaa tapailla muita miehiä, joilla ei ollut hänen poikamiehensä haluttomuutta avioliittoon.

Jean ei ottanut neuvosta vaaria, vaan jatkoi uskollisesti suhdettaan Tarnoweriin, joka palasi promiskuiteettisille päivilleen.
Ennen kuin aloitti suhteen Hyn kanssa, Jean päätti, että hän halusi opettamisen sijaan koulun johtotehtäviin, vain pikkiriikkisen paremman palkan takia. Hänet palkattiin Middle-koulun johtajaksi Springsideen, tyttöakatemiaan Philadelphian pöyhkeilevässä lähiössä.
Rakkaus Tarnowerin kanssa toi joitain käytännöllisiä lisäetuja ja yksi niistä oli se, että hän pääsi miehen kanssa maailmanmatkoille. Jean nautti kovasti maisemista erilaisissa maissa ja kulttuureissa.
"Hy on loistavaa matkaseuraa", hän sanoi.

Jean vaihtoi työpaikkaa lukuisia kertoja 14 vuotta kestäneen suhteen aikana. Kun Springsiden rehtori jäi eläkkeelle -70, Harris toivoi tietty pääsevänsä tämän vapautuneelle pallille. Mutta toiveeksi se jäikin ja hän sai karvaasti pettyneenä jäädä nuolemaan näppejään.

Hän pääsi pian toteuttamaan haaveensa rehtorina oloista pienessä Thomasin sisäoppilaitoksessa. Kauniiseen ja varakkaaseen Rowaytonin kylään, Connecticutiin sijoitettu koulu lesoi sillä, mitä Shana Alexander oikein kuvaili motoksi: "Opi ja näe veljeltämme Pilveltä, Veljeltämme Madolta ja veljeltämme Jumalalta". Harris suhtatui työhönsä intohimoisesti, päättäen antaa epäarvostetun tyttökoulun nuorille upeimman mahdollisen koulutuksen.

Tänä aikana Harris taisteli masennusta vastaan ja uupumus liittyi sen seuraksi. Hän haki pian apua Herman Tarnowerilta. Tämä kirjoitti hänelle reseptin lääkkeseen nimeltä Desoxyn. Desoxyn on metamfetamiini, lääke, jota myydään helposti kaduilla "pirinä", koska, toisin kuin muut anti-depressantit, se ei vaadi aikaa kasautuakseen ihmisen elimistöön, eikä vaikuta vain niihin, jotka ovat jo valmiiksi masentuneita. Kuka tahansa voi käyttää sitä saadakseen "pään pilviin". Tarnower järkeili, että "Kukkahattutäti Jean" ei jakaisi pillereitään kenenkään toisen kanssa, eikä myisi niitä kaduilla, eikä ottaisi niitä enempää kuin hän suositteli - eikä nainen ottanutkaan.

Kuolemansa jälkeen Tarnoweria kritisoitiin siitä, että hän määräsi lääkettä, jota hyvin usein myydään ja käytetään viihdetarkoituksessa. Lisäksi jotkut sivustaseuraajat tuumivat, että oli "tekopyhää", että (vaikka oli laillista), "pirifriikki" oli niin voimakkaasti hasiksen polttoa vastaan.

Puhelinhäirintää ja Tryforos

Kun Herman Tarnower nukkui useiden naisten vieressä, Jean Harrisin mustasukkaisuus alkoi kohdistua yhteen kilpailijaan, Tarnowerin sihteeri-reseptionistiin, Lynne Tryforosiin. Harrisin arvion mukaan, Tryforos oli jonkin sortin typerys - tyypillinen nainen, josta miehet nauttivat seksileluinaan, mutta jota hienon ja kunnioitetun miehen, kuten Herman Tarnowerin - joka oli etevä kardiologikin - ei sovi viedä treffeille tai päivälliskutsuille.

Jean Harris alkoi heräillä keskellä yötä puhelinsoittoihin. Soittaja ei ollut Lynne Tryforos tai kukaan muukaan, jonka äänen Harris olisi tunnistanut. Soittaja saattoi olla niin mies kuin nainenkin. Nimetön soittaja kertoi Jeanille, että hän oli "vanha ja pateettinen" tai pilkkasi tätä havainnollistavilla kuvauksilla Tarnowerin nautinnoista vuoteessa toisten naisten kanssa. Töissäkin rehtorin puhelin pirisi usein ja soittajaksi paljastui Lynne Tryforos. Kaksi naista päätyivät huutamaan toisilleen puhelimessa. Lynne Tryforos vaihtoi numeroaan ainakin viisi kertaa seuraavina vuosina. Joka kerta Jean Harris sai uuden numeron saadessaan puhelimeensa ilmoituksen, jossa pyydettiin soittamaan takaisin.
Minkälainen persoona on Lynne Tryforos? Sitä ei julkisuudessa tiedetä hyvin. Tryforos on, kuten hänellä on oikeus, kieltäytynyt lukuisista haastattelupyynnöistä, jotka on saanut lääkärin kuoleman jälkeen. Hän ei koskaan todistanut Jean Harrisin oikeudenkäynnissä. Lisäksi meidän tulee reiluuden nimissä muistaa, että syytökset hänestä esitti hänen kilpailijansa, Jean Harris. Valokuvissa Lynne Tryforosista näkyy kauniisti ja vaatimattomasti pukeutunut blondi, jonka hiukset on kammattu pikkutarkasti.

"Rakkaus tyhmentää", sanoi Muumilaaksosta tuttu Nipsu, mutta varastiko Lynne Tryforos Jean Harrisin korut ja tuhosiko hän tämän vaatteet? Maksoiko hän ihmisille, jotta nämä soittaisivat anonyymeja häirintäpuheluja Jean Harrisille? Vastaus kumpaankin kysymykseen on; emme tiedä. Koska Tryforos oli kahden nuoren lapsen eronnut yksinhuoltaja, jolla oli rajalliset tulot, se vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Se, että Tryforos meni sentään niin pitkälle, että vaihtoi numeroaan monta kertaa, antaa kuvan, että hän ei luultavasti halunnut Jeanin soittavan takaisin - tai ainakin, että joku soitteli Tryforosille ei-toivottuja puheluja.
Tämän kolmiodraaman huipentumaksi Tarnowerkin alkoi saada anonyymeja puhelinsoittoja. Hän ei antanut niiden häiritä itseään, vaan vain löi luurin korvaan.
Ainakin kerran sattui niin, että Tryforos teki jotain, mitä voisi pitää kyseenalaisena "makuna" tai luovasti söpönä, katsojan silmistä riippuen - hän laittoi New York Times'in etusivulle pienen mainoksen, jossa luki: "Hyvää uutta vuotta, Hy t. Aina rakastaen, Lynne".
Ilmeisesti Tarnower ei arvostanut elettä, sillä sen nähdessään hän sanoi:
"Jeesus, toivon, että kukaan ystävistäni ei näe sitä!"

Jean Harris oli hänen kyynärpäällään. Hän ei sanonut, mitä hänen olisi pitänyt sanoa ja mikä oli hänen sydämellään: "Näen sen, Hy. Enkö minä ole sinun ystäväsi?"
Sen sijaan hän sanoi: "Mikset ehdota, että hän käyttäisi Goodyear Blimpia(=eräänlainen ilmalaiva, jossa lukee 'Goodyear') ensi vuonna? Luulen, että sellainen on saatavilla."

Lynne Tryforos teki hyvän vaikutuksen moniin ihmisiin. Häntä on sanottu mitä tehokkaimmaksi toimistotyöntekijäksi ja monet lääkärit ystävät uskoivat, että naisesta oli apua Tarnowerilla ja että Tryforosilla oli hyvä vaikutus tähän. Ne, jotka pitivät häntä, kuvasivat häntä ystävälliseksi, miellyttäväksi ja ajattelevaiseksi henkilöksi.

Vuonna -74 Jean Harris löysi työn. Thomas koulu yhdistettiin Low-Heywood-kouluun ja se lakkasi olemasta oma erillinen instituutionsa.
Kun Harrisille annettiin mahdollisuus jäädä, hän päätti jättää opetustyön hetkeksi ja otti vastaan työn taloushallinnon päällikkönä suuressa firmassa Manhattanisa. Vuoden sisällä Harris oli kuitenkin palannut koulun johtotehtäviin, Madeira-koulun rehtoriksi.

Mitä Lucy Madeira teki

Lucy Madeira perusti koulun tytöille vuonna 1906. Madeirasta valmistuneiden odotettiin menevän mitä parhaimpiin naisten collegeihin (lähes kaikki ylemmän tason oppilaitoksen olivat tuohon aikaan vain jommallekummalle sukupuolelle).
Madeira-koulu oli ensin rivitalossa Washington, D. C.:n keskustassa. Vuonna -31 se siirtyi kampukseen, lähelle kuuluisaa Potomacin virtaa.
Madeira-koulu koostuu kauniista punaisista tiilirakennuksista, jotka on rakennettu yrjönaikaisella tyylillä ja siellä on suuri talli ja ratsastusympyrä. Kuuluisin sieltä valmistunut on luultavasti The Washington Post'sin Katherine Graham. Noin kaksi kolmesta sen oppilaista on sisäoppilaita ja loput "päiväoppilaita". Koulu on aina ylpeillyt tiukalla opiskelutahdillaan, joka painottaa matemaattisia aineita enemmän kuin mitä pelkille tytöille suunnatussa koulussa on tyypillistä ja sellaisen kurin ilmapiirillä, jossa ei pelleilyjä hyväksytä.
Madeira-koulun motto on Festinate lente - latinaa ja tarkoittaa "kiirehdi hitaasti". Madeiran väki piti mottoa erityisen sopivana, kun koulu, kuten kaikki muukin Yhdysvalloissa koki 60-luvun mullistukset. Koulun ihmiset siteerasivat myös usein kahta ytimekästä lausetta Lucy Madeiralta: "Toimi katastrofissa, lopeta tyylillä" ja "Pidä sisimpäsi rauhallisena".

Kun Jean Harris otti rehtorittaren työn vuonna -77, koulu kärsi pienestä alamäestä. Se ei enää ollut luotettava paikka, josta nuoret tytöt pääsivät etenemään Ivy League-kouluihin (akateemisesti huippukouluihin, joihin on tiukat pääsyvaatimukset) ja sitä vaivasivat kurinpidolliset vaikeudet.
Jean Harrisilla oli kädet täynnä työtä. Kuinka hän pärjäsi?
Yhden asiakirjan mukaan, ei kovin hyvin. Madeira-komitea oli laittanut Russell R. Browning Associates'n, ammattimaisen arviointiryhmän tekemään tutkimusta heidän koulunsa tilasta. The Browning Report tuli toukokuussa -79. Se suositteli rehtori Jean Harrisin erottamista.

Harris oli ymmärrettävästi pettynyt tämän suosituksen takia. Kuten yleensäkin kriisin iskiessä, hän juoksi poikaystävänsä luo. Herman Tarnower tarjosi laihaa lohtua, kun sanoi: "Hei, eivät ne koskaan erota sinua. Ne ovat liian laiskoja etsiäkseen uutta rehtoria."
Ensimmäistä kertaa Harris sai tietää, ettei hän ollutkaan ollut Madeiran komitean yksimielinen valinta, kuten hänelle oli kerrottu, ja että joku, joka oli ensin kannattanut häntä, oli nyt häntä vastaan. Harris oli huolestunut. Erotettaisiinko hänet pian? Häntä alkoi myös pelottaa, miten hän pärjäisi taloudellisesti. Niin monet asiat elämässä tuntuivat menevän pieleen. Hänen masennuksensa paheni. Hän hankki aseen, ajatellen, että jos elämä vielä vaikeutuisi, hänellä olisi yksinkertainen, helppo keino päästä siitä.

Best-Sellerin synty

Ylipainoisilla ihmisillä on suurempi riski saada sydänkohtaus kuin muilla. Siksi kardiologistin täytyy olla kiinnostunut painonhallinnasta. Lukuisten vuosien ajan tohtori Tarnower antoi painaville asiakkailleen paperin painon pudottamisen säännöistä: vältä hiilihydraattia, syö paljon kalaa, syö lihaa, hedelmiä ja vihanneksiä, vältä alkoholia, rasvaa, suolaa ja makeisia. Nämä neuvot eivät ole erityisen hohdokkaita, eivätkä uusia, mutta pehmeitä.

Kun Tarnowerin ystävät painomaailmasta ehdottivat, että hän kirjoittaisi kirjan myydäkseen dieettinsä maailmalle, hän epäröi. Hänellä ei ollut kokemusta kirjoittamisesta. Jean Harris vastusti kovasti sellaisen kirja tekemistä. Hänestä dieettikirjat olivat halpamaisia ja kuluneita ja "laihdutusdokkarit" enemmänkin naurunteon aihe kuin kunnioituksen. Moinen opus voisi tehdä hallaa Tarnowerin maineelle, tuumi Jean.

Jean ei suostutellut Hermania hylkäämään projektia. Sen sijaan kirjoittaja Samm Sinclair Baker esitti Hermanille, että Tarnower voisi sekä lihottaa lompakkoaan että "auttaa miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa" houkuttelevammin.
Kesti kolme kuukautta muuttaa yksi arkki kirjaksi. Kirjaan tuli monenlaisia reseptejä, yksityiskohtaisia tapauskertomuksia dieetillä laihtuneista ihmisistä ja tohtorin pohdintoja painosta, syömisestä, terveydestä.
Huolimatta Jean Harrisin halveksunnasta laihdutuskirjallisuutta kohtaan, hän osallistui paljon kirjan tekoon. Hän ahkeroi innokkaasti ja perfektionistisesti. Kirjassa sanottiin: "Olemme kiitollisia Jean Harrisille hänen loistavasta avustaan tämän kirjan tutkimuksessa ja kirjoittamisessa."

The Complete Scarsdale Medical Diet oli heti best-seller. Se pääsi ensimmäiselle sijalle best-sellerien listalle The New York Times'issa, tippui kolmannelle ja kiri taas numero ykköseksi (1) odottamattoman julkaisuavun jälkeen 10. maaliskuuta -80.
Valitettavasti kirjan kirjoittaja ei saanut enää kauaa nauttia onnistumisestaan.

Haavoja, veritahroja ja kimmokkeita

Poliisiasemalla ammuskelun jälkeen poliisit sanoivat Jeanille, että tämä sai soittaa puhelun, ja Jean soitti Leslie Jacobsonille, asianajajalle, joka oli naimissa hänen ystävänsä Margen kanssa, sen, joka esitteli Jeanin ja Hyn toisilleen. Jacobson vastasi puheluun tokkuraisena pyjamassaan, mutta oli pian täysin hereillä, kun Jean sanoi hänelle, ääni tihkuen tuskaa ja uupumusta: "Luulen, että tapoin Hyn."
"Älä sano enempää", hän määräsi. Hän herätti työtoverinsa kesken unien hätätapauksen takia ja he kokoontuivat aivoriiheen saadakseen parhaan rikosasianajajan Harrisille.
Mies, jota he suosittelivat, oli 40-vuotias Joel Aurnou, lyhyt, kaljuuntuva pullukka, joka piti sikareista ja fiineistä puvuista ja joka tunnettiin terävänä, vaikuttavana asianajajana.

Harrisin veli maksoi takuusumman, jota vastaan hänet vapautettiin ja hänellä oli ystäviä ympärillään. Voimaton, järkyttynyt Harris kertoi heille, ettei hän välittänyt puolustuksesta. Hän halusi vain kuolla. Herman Tarnower oli kuollut: mitä väliä sillä oli, mitä hänelle tapahtuisi?

Aurnou löysi tavan palauttaa hänen elämänhalunsa vetoamalla hänen äidinvaistoonsa. Tahtoiko hän, että David ja Jimmy tultaisiin tuntemaan murhaajan poikina? Sen vuoksi, Aurnou sanoi, hänen täytyi puhdistaa nimensä. Jean päätti, että hänen täytyi pysyä elossa todistakseen syyttömyytensä tarkoitukselliseen murhaan ja säästää aikuiset lapsensa siltä leimalta.

Jean Harris kävelemässä oikeuteen asianajajansa kanssa

Syyttäjä asianajaja oli 34-vuotias George Bolen, hoikka, poikamaisen komea mies, joka oli kerännyt mainetta kunnianhimoisena kaverina. Hän antoi usein vaikutelman jäykkyydestä ja rasittuneisuudesta, pingottuneisuudesta, joka sai hänet kysymään kysymyksiä, jotka olivat toivottoman epämääräisiä tai epätarkoituksenmukaisia. Näin hän puheli Jean Harrisin ristikuulustelussa.

BOLEN: Rva Harris [kertoisitko meille] tietyistä tapahtumista, jotka sattuivat tohtori Tarnowerin kotona ja erityisesti makuuhuoneessa?"
HARRIS: Voisitko olla täsmällisempi?
BOLEN: Keskustelitteko tohtori Tarnowerin kanssa?
HARRIS: Kyllä, aina kun me juteltiin, meillä oli keskustelu.
Suuri osa oikeudenkäynnistä koostui teknisestä todistuksesta, jota tuomariston oli hyvin vaikea seurata. Loppujen lopuksi siitä ei ollut epäilystä, että hän tappoi Tarnowerin. Tuomariston pähkäiltäväksi jäi, oliko surma suunniteltu. Oliko hän harkiten tappanut miehen vai oliko mies kuollut, kuten puolustus vakuutti, "traagisessa onnettomuudessa", joka sattui, kun he kaksi taistelivat aseen kanssa?

Yksi keskeisimmistä syyttäjien todistajista, jotka puhuivat fyysisistä todisteista, oli korealaissyntyinen tohtori Louis Roh, lääketieteen tutkija Westchesterin piirikunnasta. Pehmeällä äänellään tohtori Roh kertoili, kuinka uskoi Harrisin ampuneen miestä tämän maatessa sängyssä. Haava kädessä oli aiheutunut luodista, joka oli mennyt miesparan olkapäähän, Roh sanoi, kun kaksi haavaa olisi voinut sillä molemmat haavat olisivat voineet osua päällekkäin tässä skenaariossa.
Tohtori Roh sanoi, että haavojen määrä ja paikat eivät sopineet kertomukseen tappelusta Tarnowerin kokoisen miehen ja Harrisin välillä. Ristikuulustelussa Aurnou pystyi kyseenalaistamaan jonkin verran tohtori Roh'n todistusta osoittamalla, että Roh oli muuttanut mielipiteitään useammin kuin kerran siitä, minkä hän oli antanut kuolinsyyraporttiin ja mitä hän oli kertonut syyteharkinnan suurelle valamiehistölle, joka päättää, nostetaanko syyte vai ei.

Puolustuksen tärkeiden tieteellisten todistajien johtaja oli professori Herbert MacDonnell. Pitkä, lyhyt ja parrakas MacDonnell oli kunnioitettu kriminologisti ja hän sanoi, että sama luoti, joka meni Tarnowerin käden läpi, meni hänen rintakehäänsä. MacDonnell jäljitti luodin lentoradan, joka oli lävistänyt Tarnowerin makuuhuoneen paksun ikkunalasin, sitten kimmonnut ja mennyt takaisin kuistille. Hän löysi verivanan lasioven ovenkarmista ja jäljitti senkin "lentoradan". Hän tuli siihen tulokseeen, että kaksi lentorataa ristesivät siinä, missä Harris muisteli hänen ja Tarnowerin olleen, kun Tarnower sai luodista käteensä. Luoti ei mennyt miehen haavoitettuun olkapäähään, MacDonnell todisti, vaan lasin läpi.
Syyttäjät ja puolustus riitelivät kolmesta pienestä näytteestä, jotka löytyivät kuolleen miehen rintakehästä. Tohtori Roh todisti, että ne olivat ihonpaloja Tarnowerin kämmenestä. Aurnoun musertava ristikuulustelu sai Rohin siihen lopputulokseen, ettei hän ollut täysin varma diagnoosista ja puolustuksen patologi tohtori A. Bernard Ackerman todisti "yksiselitteisesti" etteivät he olleet varmoja.

Kukkahattutäti Jean puhuu oikeudessa

Harris oikeudessa

Oikeudenkäynnin dramaattisin hetki koitti, kun Jean Harris todisti omassa puolustuksessaan. Hän näytti vuorotellen masentuneelta ja ikäntyneeltä, surulliselta ja nyyhkivältä. Joel Aurnouin lempeän kyselyn alla hän kertoi taustoistaan, ongelmistaan työssä ja rakkaussuhteestaan Hyn kanssa.
Suoran kuulustelun aikana Joel Aurnou luki tuomaristolle ääneen asiakkaansa kirjoittaman runon. Lakimies myhäili monesti lukiessaan asiakkaansa tekelettä. Hän ilmeisesti uskoi runon osoittavan, ettei Jean Harris ollut mustasukkainen, vaan hämmentynyt Tarnowerin seksiseikkailujen takia. Tosin, kuten Shana Alexander huomauttaa, runo on "pateettinen, ei hauska" ja vain nipin napin paljastaa kirjoittajan vihan ja epätoivon tunteita pienellä huumorin säväyksellä. Runo nimeltä "Mahtavaa joulua Vivianille ja Arthurille ja Hermanille" kirjoitettiin joulukuussa -79 ja se kertoo Vivian ja Arthur Schultesta sekä Herman Tarnowerista. Jean Harrisin mukaan kaikki siinä mainitut naisten nimet ovat keksittyjä, eivätkä Hermanin oikeita petikumppaneita.

Se oli yö joulua ennen
ja Arthur oli puolisonsa Vivianin vieressä käpertyen
Vierashuoneessa makasi Herman, joka yritti nukkua
ei laskenut lampaita, vaan elämänsä hutsuja!
Oli Hildaa, Sigridiä, Jinxiä ja Raquelia;
Brunhildeä, Veronicaa, Greteleä, Micheleä;
Nyt Tanyaa, Rapunzelia, Electraa, Adelea;
Nyt Susieta, Anitaa, sitten Gisellen kanssa. . . .
Mutta tällä kertaa ei ole vaikea olla hilpeä ja optimistinen
kun Herman nukkuu!
Hänen vieressään makasi Jeannie, rehtori koulusta
joka odotteli Joulupukin tuloa savupiipusta
Suuri varasto jumiutunut heidän takkaansa, noiden neljän syntisen!
Toivoen, että St. Nick soi anteeksi ja heistä kaikista tulisi voittajia
Jättäisikö hän heille palkinnon tai hyvin ansaitun piiskan?
Ja mistä he tietäisivät mikä piiska menee kenellekin?
Mutta nyt he kaikki olivat käpertyneet mukavasti vuoteisiinsa
kun visiot jaettavista vilisivät heidän päissään.
Sitten yhtäkkiä kuului kolinaa
Herm heräsi unestaan katsomaan mitä on meneillään
ja Jeannien kanssa tottelevaisesti kolme askelta takanapäin
He hiipivät olohuoneeseen katsomaan Pukin avaavan säkkiään
Hän hymyili itsekseen katsoessaan heidän listojaan
Ja ajatteli itsekseen, 'mikä ironinen käänne!
Tiedän täydellisen hyvin että he ovat pelanneet uhkapeliä ja dokanneet
Mutta he ovat kivaa sorttia niin se on aika hämmentävää.
Jätän heille rihkamaa joka sopii heidän ainutlaatuisuuteensa
Ja otan vähän huomioon heidän suosikkiheikkoutensa!'

Runossa vielä kerrotaan Joulupukin antavan koruja ja kirjan Vivianille, kannun alkoholia Arthurille, "mustan kirjan" täynnä "joidenkin uusien tulikuumien misujen" puhelinnumeroita Hermanille, eikä yhtään mitään Jeanille. Valitettavasti Jean Harrisin lakimies ei ymmärtänyt nipinnapin peitettyä pilkaa runosta, syyllisyydentunnetta ja "hyvin ansaitun piiskan" sadomasokistista sivumerkitystä, eikä rehtorin tukahdutettua epätoivoa kun Joulupukki ei häntä huomioinut.

The Scarsdalen kirje oikeudessa

Paljon Bolen ristikuulustelusta pyöri Scarsdalen kirjeen ympärillä. Hän kysyi Harrisilta, oliko kirjeellä paljon tekemistä hra Tarnowerin kanssa.
"Sillä oli paljon tekemistä erittäin syvän kiintymykseni kanssa häneen", nainen vastasi.
Vastauksen täytyi miellyttää syyttäjää, sillä hän tiesi hyvin sen olevan kaukana rakkauskirjeestä.
Hän kysyi Harrisilta, kokiko tämä tulleensa "julkisesti nöyryytetyksi kun Tarnower tapasi Lynne Tryforosia julkisesti" ja tämä vastasi, että: "Minusta hän oli julkisesti paljon nöyryytetympi kuin minä".
Lopulta Bolen luki kirjeen kokonaisuudessaan oikeudessa. Tuomari käänsi kasvonsa pois tuomaristosta, jotta he eivät näkisi hänen ilmettään.

Kuten artikkelin alussa mainittiin, kirje sisälsi yksityiskohtaista tietoa väärinteoista, joista Harris oli mielestään saanut kärsiä Lynne Tryforosin takia ja siinä haukuttiin Lynneä monin rumin sanoin. Se sisälsi kappaleita, jotka paljastivat Harrisin vakavasti haavoittuneen minäkuvan. Ihmiset haukkoivat henkeään kuullessaan Harrisin kirjoittaneen, että "pilkatuksi tuleminen ja 'vanhaksi ja pateettiseksi' kutsuminen sai minut vakavasti harkitsemaan 5000 dollarin lainaamista juuri ennen kuin lähdin New Yorkista ja menemistä lääkärille, että hän tekisi minut taas nuoreksi -- tekisin mitä vain, jotta en tuntisi itseäni hylätyksi roskaksi. Menetin hermoni, koska oli aina mahdollisuus, että rumentuisin."
Kun Bolen oli lukenut tämän erittäin epätavallisen kirjeen, koko oikeussali näytti olevan shokissa. Yhden lautamiehen poskilla oli kyyneliä.

Jean Harris tuomittiin syylliseksi toisen asteen murhaan Tarnowerin kuolemasta, koska siihen aikaan New Yorkissa ensimmäisen asteen murha tarkoittaa vain poliisin tai vankilaviranomaisen tappamista virassa. Jotta voi tulla todetuksi syylliseksi tähän syytteeseen, tuomariston täytyy tulla siihen tulokseen, että syyttäjä on osoittanut syytetyn toistuvasti aikoneen aiheuttaa uhrin kuoleman.
Normaalisti tuomaristolle olisi tarjottu vaihtoehdoiksi ensimmäisen asteen tappoa, omaehtoista tappoa. Ensimmäisen asteen tappoon syyllistytään, kun, aiottaessa vakavasti vahingoittaa fyysisesti toista ihmistä, aiheutetaan uhrin kuolema olosuhteissa, jotka eivät ole murha, koska rikollinen toimi äärimmäisen voimakkaan tunteen vallassa. Tuomaristolle ei annettu vaihtoehdoksi omaehtoista tappamista Jean Harrisin tapauksessa. Joel Aurnou pyysi, ettei tuomari antaisi sitä mahdollisuutta. Hän selitti järkeilyään toimittajalle ennen oikeudenkäynnin alkua: "Yleensä se on puolustusasianajaja, joka pyytää lievempiä rikossyytteitä. Tässä tapauksessa piirisyyttäjä pyytää siitä ja minä vaadin, ettei lievempiä syytteitä tule. Haluan pakottaa tuomariston valitsemaan joko murhan tai syytteistä vapauttamisen, eikä kompromisseja."

Tuomaristolle annettiin kuitenkin kaksi lievempää syytettä harkittavaksi. Toinen oli toisen asteen tappo, tahaton tappo. Jotta saisi tämän syytteen, täytyy käyttäytyä tavalla, jossa toimii harkitsemattomasti aiheuttaen toisen kuoleman. Toinen tarjottu syyte oli rikollisesti piittaamaton tappo. Jotta voi tulla tuomituksi rikollisesti piittaamattomasta taposta, on täytynyt käyttäytyä tavalla, jossa ei ole ymmärtänyt, että on ollut suuri, lain edessä epäoikeutettu riski vahingoittaa toista henkilöä.
Tunteellisessa summauksessaan tuomaristolle Joel Aurnou vinkui: "Älkää tehkö kompromissia! Herman Tarnowerin kuolema oli traaginen onnettomuus. Älkää tehkö kompromissia. Etsikää totuutta - voimme saada sen!"
Tuomaristo otti tehtävänsä vakavasti. He harkitsivat kahdeksan (8) täyttä päivää.
Heidän päätöksensä: "Syyllinen toisen asteen murhaan."

Sinä päivänä kun Jean Harris piti tuomita, hän istui oikeussalissa kasvot tuhkanharmaina, näivettyneenä ja vapisevana. Kun tuomari kysyi, oliko hänellä jotain sanottavaa ennen kuin rangaistus laitettaisiin toteen, hän sanoi, että oli.
Hän nousi kömpelösti jaloilleen, mutta kun hän puhui, hänen äänensä värisi, mutta ei särkynyt.
"En aikonut sanoa, etten murhannut hra Herman Tarnoweria", hän aloitti, "että rakastin häntä hyvin paljon ja en koskaan halunnut hänelle pahaa ja olen syytön kun seison tässä. Sinulle ja hra Bolenille, jotka järjestitte elämäni niin, että tulen olemaan sen loppuun häkissä, ja että joka kerta kun kävelen ulkona, ranteideni ympärillä on rautaa" - tässä hän piti tauon nostaakseen kätensä yhdessä kuin käsiraudoissa - "se ei ole oikeutta; se on irvikuva oikeudesta. Tuomaristolle oli kerrottu, että hra Bolen todistaa teille, että rva Harris aikoi tappaa tohtori Tarnowerin. Heidän monissa lausunnoissaan - ja monet heistä päättivät tulla nyt julkisiksi hahmoiksi ja he ovat kirjoittaneet sanomalehdille ja he ovat olleet televisio-ohjelmissa ja he ovat olleet radio-ohjelmissa kaikissa lausunnoissaan, jotka he ovat antaneet, keskeistä on, että rva Harris puhui oikeudessa, eikä todistanut syyttömyyttään ja siksi toteamme hänet syylliseksi. 10 000 sivuisessa todistuksessa, jotka täällä on otettu, ei ole sivua, ei ole kappaletta, eikä ole lausetta, jossa mikään viittaisi siihen, kuten syyttäjä esittää, että olisin tarkoituksellisesti vahingoittanut hra Tarnoweria. Ja etenkin hra Bolenille, joka vihjaa, ettei hän voi selkeästi pukea sanoiksi, miltä menetys tuntuu ihmisistä, että se on todella aiheetonta, hänen ei todellakaan tarvitse selittää sitä minulle. Kukaan muu maailmassa ei tunne sitä menetystä enempää kuin minä. En ole syyllinen, teidän korkeutenne."

Kiihkeää puheenvuoroa seurasivat katsojien pienet kättentaputukset ja tuomari Leggett nuiji pöytää.
Harris istui alas. Tuomari Leggettillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tuomita Jean Harris viidestätoista vuodesta elinkautiseen.
Jean Harris kääntyi asianajajaansa päin ja sanoi, ääni täynnä tuskaa ja epätoivoa: "En vain voi istua vankilassa, Joel."

Telkien takaa

Hän ei voinut. Hänen aikansa vankilassa saattoi olla onnetonta, mutta se ei ollut mitään hukkaan heitettyä aikaa. Hän julkaisi kolme kirjaa lusiessaan telkien takana: Stranger in Two Worlds, They Always Call Us Ladies ja Marking Time.
Ensimmäinen hänen kirjoistaan oli omaelämäkerta.
They Always Call Us Ladies kertoi hänen vankilakokemuksistaan, havainnoistaan vankilajärjestelmästä ja sisälsi järjestelmän lyhyen historian. Marking Time koostuu kirjeistä, jotka vangittu Harris kirjoitti Shana Alexanderille. Heistä kahdesta tuli ystäviä, kun Alexander kirjoitti teoksen Very Much A Lady, jota Harris on kieltäytynyt lukemasta.
Jean Harris vietti vankila-ajastaan paljon työskentelemällä Bedford Prison Children's Centerissä ja auttoi pitämään äitiyskursseja vankilaäideille. Kuten hän kirjassaan sanoo, ihmiset tapaavat unohtaa, että monet vangit ovat myös äitejä ja isiä ja monet äidit jopa synnyttävät vankilassa ollessaan.
Hänen asianajajansa valittivat hänen tuomiostaan kolmesti, mutta hävisivät. Hän vetosi armoon, mutta pyynnöt kaikuivat kuuroille korville, kunnes lopulta, 29. joulukuuta -92, kun hän oli istunut 12 vuotta vankilassa ja kärsinyt kahdesta sydänkohtauksesta, Nykin silloinen kuvernööri Mario Cuomo lievensi tuomiota.
Nyt seitsemänkympin puolivälissä Harris omistaa paljon aikaansa kerätäkseen rahaa Bedford Hillsin vankilan vankien lasten koulutukseen.

Harris -93

Jean Harris siirtyi ajasta ikuisuuteen 23. joulukuuta 2012 luonnollisista syistä 89-vuotiaana.

Ote Christine Lavinin biisistä "Cold pizza for breakfast" albumista "Bellevue Years" (taikka suomennos siitä otteesta)
Herman Tarnaur ei olisi koskaan hyväksynyt
Voin kuulla hänen
pyörivän haudassaan
Hän voisi olla juuri nyt elossa syömässä pizzaa
Paitsi että mitä tulee naisten tapailuun
Hyvä tohtori ei tiedä, miten käyttäytyä
ya ya ya
Herman oli terve
Mutta Herman on kuollut
(Pizza ei totisesti tappanut häntä)
Pizza ei totisesti tappanut häntä
(Pizza ei totisesti tappanut häntä)
Jean Harris lukkojen takana
näyttää aika surulliselta
Ja ajattele, näetkö, mitä saan
Sinä tapoit kun olit laiha
mutta et kun olit lihava